Springsteen: Born to Run

Luin Pomon omaelämäkerran. Piti vain hieman vilkaista iltateen kanssa, mutta havahduin sivulta 220. Lapsuuden kuvaus on kiehtovaa ja täynnä herkullisia heittoja, esimerkiksi italialaiset miehet julistetaan pilalle hemmotelluiksi mammanpojiksi. Ongelmallista isäsuhdetta ruoditaan vähän väliä. Erinomainen biisinikkari ei välttämättä ole kaikilta osin erinomainen kirjailija: esimerkiksi jonkun olisi pitänyt kertoa Brucelle, että harva tykkää lukea capslock päällä kirjoitettua tekstiä. Omaelämäkerta sisältää monentasoista tekstiä, kerronta on paikoitellen tylsää, eikä kronologinen eteneminen auta asiaa. Parhaat pätkät ovat kuitenkin timanttisia, kuten se, kun ensikohtaaminen Elviksen kanssa räjäyttää nuoren miehen tajunnan tai kun Springsteen innostuu kuvaamaan runollisesti esikoisensa syntymää. Kirja sisältää muutamia kultaisia elämänohjeita. 

Pidän biisien syntytarinoista (kuten The Riverin). American Skin -kappaleen työstäminen ja monenkirjava vaikutus kuulijoihin oli erityisen puhutteleva. Pomo kuvaa myös avoimesti alituista kamppailuaan masennuksen kanssa. Miehen intohimo musiikin tekemiseen välittyy hienosti. Hän pysyy alusta loppuun herrasmiehenä: kirja ei mässäile muulla kuin musiikilla eikä tee mullistavia paljastuksia, niin kuin ei tarvitsekaan. Bruce korostaa kovan työn merkitystä: pelkällä lahjakkuudella ei pääse vielä mihinkään, biisejä saatetaan hioa kuukausia eikä mitään jätetä puolitiehen.

Suosittelen kirjaa varauksetta Pomon musiikin ystäville, mutta jos joku kaipaa korkeakirjallisuutta, lukekoon vaikka Dostojevskia.

Puolikuiva, pirskahteleva, tamminen. 3/5.

Halme: Ollaan ihmisiksi: Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus

Törmäsin Lasse Halmeen kirjaan Ollaan ihmisiksi: Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus ja unohduin lukemaan sitä lastenosaston pienelle jakkaralle. Kotona jopa Kari Hotakaisen Henkirei'än tavaaminen sai jäädä telakalle. Ahmin kirjan, luin sitä ääneen vaimolle ja mietiskelin roska silmässä Juicen tekstien kauneutta. Vaikka olen lukenut useamman Leskistä koskevan kirjan*, tämä auttoi uppoutumaan lyriikoihin uudella tavalla.

Halme oli takavuosina tehnyt teologian lisensiaattityön Juicen lyriikoista ja palasi nyt aiheeseen. Hän onnistui tehtävässään, ja sokerina pohjalla olivat ennenjulkaisemattomat Juicen kommentit omista sanoituksistaan. Kunnioitus sanoittajamestaria kohtaan lisääntyi entisestään tämän kirjan myötä – sen sijaan kustantaja, Kirjapaja, saisi mennä nurkkaan häpeämään, sen verran paljon kirjoitus- ja muita virheitä kirjasta löytyi. Lisäksi kirja toistaa itseään ja puuroutuu. Lopussa olevan biisireferoinnin olisi voinut jättää pois. Kaikesta huolimatta voin suositella tätä kirjaa niille, jotka rakastavat Juicen laululyriikoita. 

Mehukas, kupliva, puuroutuva, puhutteleva. 3/5.

*Juicea koskevista kirjoista nostan yhden ylitse muiden: Antti Heikkinen on kirjoittanut mestarista kerrassaan mainion elämäkerran Risainen elämä. Juice Leskinen 1950 – 2006. 

Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kulkuani elämän kivikossa kevensi Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie. Päähenkilö Matti Virtanen haaveilee omakotitalosta, koska se on hänen mielestään ainut keino saada vaimo ja tytär takaisin. Matti laittaa kaiken likoon, ja konstien kirjo on kuin Aku Ankasta, paitsi hieman tuhmempi. Tarinaa kuljetellaan minäkerrontana milloin kenenkin vinkkelistä: pakkomielteisen päähenkilön, ylikypsien naapureiden, puoliraa'an kiinteistövälittäjän, sotaveteraanin, ex-vaimon ja poliisin. Kirjan loppupuolella kertojan näkökulmaa ei kerrota otsikossa, vaan lukija saa päätellä sen. Vähän väliä Matin päässä pyörivä rintamamies-kotirintamamies-vertailu on kerrassaan kutkuttava, Hotakainen on porautunut ylikiltin perheenisän nupin sisään. Kipeät asiat ja huumori kietoutuvat toisiinsa kaiken aikaa, olipa kyse perheväkivallasta tai oman lapsen ikävöinnistä.

Paikoitellen Hotakainen yltää huumorissa tappiin asti eli veikkohuovismaiselle tasolle: hekottelin jo pelkälle kuntokartoituksia tekevän firman nimelle monta päivää. Hotakainen katselee päähenkilöään kuin lempeä psykiatri, ymmärtäen tämän kipeyttä (joka menee aina vain överimmäksi). Turhaan ei tämä teos ole voittanut Finlandiaa ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa.

Ki(r)peä, pirskahteleva, ryöpsähtelevä, puhutteleva. Tragikoominen kuvaus siitä, kuinka hyvää tarkoittava ajatus karkaa lapasesta. 4/5.

Huovinen: Hamsterit

Unohda AbTronic X2, vatsapyörä ja muut helvetinkoneet. Lue Veikko Huovista, niin suora vatsalihas supistuu maksimaalisesti, jopa kramppiin asti.

Säiden viiletessä jokaisen pitäisi tarttua Veikko Huovisen teokseen Hamsterit, joka on kerrassaan ratkiriemukas kertomus talveen valmistautumisesta. Hamsteri koutsaa kaveriaan Rurikia: kaksikko palvaa lihaa ja marjastaa. He tekevät hilloja ja hamstraavat säilykkeitä, turkiksia, polttopuita, suksia ja väkeviä sun muuta tuiki tarpeellista. Kirjalliset esikuvat otetaan avuksi Robinson Crusoesta alkaen: se kun sitä rommia evakuoi haaksirikkoutuneesta laivasta. Eniten minua puhutteli jalkaterien suojaaminen pakkaselta: kuinka tyytyväinen voikaan jalka olla villasukan ja saappaan sisällä! Huovinen katselee kaksikkoa kuin hyväntahtoinen aurinko.

Kirpeä, pirskahteleva, hersyvä, eloisa, lämmin. Jälkimaku savuinen. 5/5.

Child: Korkein panoksin

Iso-Britanniaan tulee kuolemanrangaistus 195 senttimetriä pitkän Jack Reacherin muodossa. Olen lukenut lähes kaikki Reacher -romaanit, joita on suomennettu 21. Tällä kertaa työn alla oli Korkein panoksin, jossa jahdataan tarkka-ampujaa Pariisissa ja Lontoossa. Tykkään käsirysyn kuvauksesta ja Reacherin tavasta heittää herjaa: "Mitä Ranska meille tekisi? Lakkaisi lähettämästä tänne juustoa?" Hänellä on periaatteita, joista hän ei tingi: "Pitää syödä, kun voi. Se on kultainen sääntö."

Rakkaudesta kahvinjuontiin kerrotaan kaikin mahdollisin sanankääntein ja Pariisia kuvataan antaumuksella. Lee Child on halunnut laittaa tähän romaaniin vaihtelua aiempiin nähden: kaikkitietävästä kertojasta on siirrytty minäkertojaan, ja yllättäen romaanisarjalle tyypillistä työparien välistä seksuaalitoimintaa ei esiinny lainkaan, halataan vain asiallisesti. Kulkurielämästä nauttivalle Reacherille keksitään osuva lempinimi: Sherlock Homeless. Naistyöpari, Nice, popsii pillereitä ahdistukseen, siitä pisteet. Vielä kun Reacherista joskus löytyisi jokin heikko kohta.

Potkua on, ruutia on. Jälkimaku tamminen. 3/5.

Ahnhem: Yhdeksäs hauta

Ahmittua tuli taas. Kohteena oli Stefan Ahnhemin toimintatrilleri Yhdeksäs hauta. Rikostarkastaja Fabian Risk ja muu kaarti oli tuttu jo Ahnhemin mainiosta debyytistä Pimeään jäänyt. Yhdeksäs hauta toimii itsenäisenä kirjana, ja on parhaimmillaan iltayöstä vihreän teen ja jälkiuunipalojen kanssa nautittuna. Tällä kertaa Ruotsin oikeusministeri katoaa, ja vähitellen joudutaan tekemisiin mittavan salaliiton kanssa. Elin- ja vispilänkauppaa on niin että riittää.

Henkilöhahmot ovat uskottavia. He eivät ole jackreachermäisen kaikkivoipia*, vaan heistä on onnistuttu tekemään haavoittuvia ja jopa sekavia: parisuhteet natisevat liitoksissaan kuin Lintsin vuoristorata, lasten kasvatus ei suju, asetta ei uskalleta laukaista ratkaisevalla hetkellä. Kirjassa seurataan sekä ruotsalaista että tanskalaista poliisilaitosta töineen ja siviiliangsteineen. Lisäksi sivuhenkilöitä lappaa sisään ovista ja ikkunoista kuin venäläisissä klassikoissa, ja näkökulma vaihtuu luku luvulta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää Juutinrauman molemmilla puolilla, ja lukijan koukuttaminen kruunataan siten, että eri tarinoita kuljetellaan eteenpäin vuorotellen. Välillä tarinaa kerrotaan myös rikollisten näkökulmasta. Väkivaltaa kuvataan liian yksityiskohtaisesti runoilijapojan makuun (sanoisin, että kirjassa on kymmenen suolenpätkää ilmassa ja yhestoista sahanterässä). Kokonaisuus on kuitenkin niin hyvä, että odotan silti innolla kolmatta Fabian Risk -kirjaa.

*Reacherilläkin on paikkansa. Olen lukenut toistakymmentä Reacherin seikkailua, ja tällä hetkellä luen sarjan uusinta: Korkein panoksin. Kirjoitan siitä seuraavaksi.

C. S. Lewis: Suuri avioero

Bussilastillinen helvetin asukkaita pääsee luokkaretkelle taivaaseen. Perillä paljastuu, että retkeläiset ovat vain pikkuruisia haamuja, jotka eivät jaksa nostaa edes yhtä lehteä, ja nurmikolla käveleminen tekee kipeää. Heille tarjotaan mahdollisuutta parannuksentekoon ja pelastumiseen. Kotoutuminen ei kuitenkaan ota onnistuakseen: suuri osa turisteista haluaa mieluummin palata Harmaaseen kaupunkiin, kuten he helvettiä kutsuvat.

Harmaa kaupunki laajenee koko ajan ihmisten riitojen vuoksi. Mainio yksityiskohta on Napoleon, joka kulkee samoja portaita ylös-alas ja syyttää joka askelmalla eri ihmistä siitä, ettei menestynyt operaatioissaan. Bonaparten tavoin suuri osa luokkaretkeläisistä päättää jumittaa kuka mihinkin asiaan, vaikka voisi päästää irti ja jäädä taivaaseen.

Tätä lukiessa ymmärsin uudella tavalla, miksi Jeesus pitää niin tärkeänä sitä, että annan lähimmäiselleni anteeksi. Jos en anna anteeksi, jään ikuisesti jumiin siihen hetkeen, jossa vääryys tapahtui. Se oli sen ja sen vika!

Kirja oli kupliva, tamminen, älykäs, hauska ja puhutteleva. Jälkimaku rikinkatkuinen.

Hellsten: Tähän olen tullut

Ahmin Tommy Hellstenin uusimman kirjan Tähän olen tullut. Kirja merkityksen löytämisestä. Syytän Kirjapajaa siitä, ettei teoksen kannessa ole varoitustarraa: Lukeminen aiheuttaa riippuvuutta. Viisaampi kaveri olisi lukenut pienen pätkän kerrallaan ja pureskellut aikansa. Aion tarttua opukseen vielä uudestaan ja märehtiä lailla Mansikin. Hellstenillä on sekä superraskaan sarjan sanottavaa että kyky sanoa se. Hän käsittelee rakkauden tarvetta tavalla, joka ei ole lässytystä. Kirjassa ruoditaan riippuvuuksien olemusta ja kerrotaan, että hiirenloukussa juusto on aina ilmaista. Kirjassa kerrotaan kirkkoisästä, joka rukoili Jumalta vapautusta siveettömyydestä – mutta ei ihan vielä, pliis.

Hellsten osaa kirjoittaa raikkaalla tavalla jopa sellaisista ajat sitten museoiduista asioista kuin Sallimus, kuuliaisuus ja persoonallinen paha. Hän laittaa itsensä likoon avaamalla kipeitä kokemuksiaan hylätyksi tulemisesta ja epäonnistumisista. Kieli on kerrassaan kutkuttavaa: ehtoollissuklaa, nikotiinikirkko, pullajeesustodellisuus. Kirja oli niin totuudellinen, että eteläpohjalainen sanoisi: häjyä teköö. Kyseisen opuksen jälkeen maailma ei ollut enää sama. Turhaan ei Hellsten sanonut kirjaa merkittävimmäksi teoksekseen.

Suosittelen viisauskirjallisuuden ystäviä lukemaan myös seuraavat Hellstenit, mutta ei ahmien, vaan pientä siivua kerrallaan nauttien:  

   Saat sen mistä luovut. Elämän paradoksit.  

   Ihmisenpyörä. Unia ja havahtumisia. 

   Miesmatka. 

   Tietäjä -sarja.

Paras dekkari ikinä?

Kirjallinen tyhjiö vaani nurkan takana, joten pyysin vaimoa kiikuttamaan kirjastosta taas yhden dekkarin, ihan minkä vain. Dennis Lehanen Menneisyyden ote (engl. Mystic River) sieltä tuli, mutta se ei ollut mikä tahansa nide.

Tähän mennessä olin rankannut parhaiksi dekkareiksi Stieg Larssonin Millenium -trilogian avausosan Miehet jotka vihaavat naisia, Raymond Chandlerin Syvän unen ja Umberto Econ Ruusun nimen osaamatta laittaa niitä parhausjärjestykseen. Ensiksi mainituissa henkilöhahmot Mikael "Kalle" Blomkvist ja Lisbeth Salander ovat vailla vertaa. Syvässä unessa pidin kyynisestä tyylistä yhdistettynä oikeudenmukaisuuteen, ja opus piti lukea toiseenkin kertaan. Ruusun nimen päähenkilön, munkki William Baskervillen, tapa päätellä asioita peittosi jopa herra Holmesin, ja munkkien opilliset kiistat oli kuvattu tolkuttoman hauskasti.

Menneisyyden ote kiilasi kuitenkin äskeisen kolmikon ohi realistisuudellaan ja syvyydellään jo ennen kuin olin lukenut sitä loppuun. Henkilöhahmot ovat kuin oikeita ihmisiä, ja ympäristö on kuvattu upeasti mutta ilman turhia maalailuja. Kirjassa todella kurkataan ihmisen sieluun, ja hyvän säväyksen tekevät kohtaukset, joissa pohditaan miehenä olemisen ydintä (muun muassa kateuden linssien läpi). Paniikkiin joutuminen kuvataan vaikuttavasti useassa kohdassa. Arvostan sitä, että Menneisyyden otetta lukiessa ei pitkään aikaan tiedä, kenen puolelle asettuisi. En ihmettele, että Clint Eastwood halusi tehdä kirjasta elokuvan Mystic River.

Seuraava kirjastoreissuni ei ole eksistentiaalista ahdistusta ja dervissimäistä pyörimistä hyllyjen välissä, vaan suoraviivainen marssi dekkarihyllyn kohtaan L.

Nasaretilaisen tapaus

Olen viime kuukausina ahminut dekkareita, lähinnä ruotsalaisia. Jens Lapiduksen VIP-huoneen olin vähällä jättää kesken, koska tietyt rikokset kuvattiin niin yököttävällä tavalla. Jatkoin kuitenkin, jotta ex-linnakundi Teddy saisi mahdollisuuden pysyä kaidalla tiellä ja selvittää panttivankitilannetta. Aion jatkaa sarjan lukemista. Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt piti jännityksessä tappiin asti. Perhe-elämän, koulukiusaamisen ja yksinäisyyden käsittely tekivät kirjasta enemmän kuin dekkarin. Odotan innolla jatko-osaa, joka suomennetaan tämän vuoden aikana.

David Lagercrantzin Se mikä ei tapa oli onnistunut jatko-osa Stieg Larssonin Millennium-sarjalle. Lagercrantz pitää lupauksensa eikä yritäkään matkia edesmennyttä mestaria. Silti hän saa homman toimimaan omalla tavallaan: esimerkiksi siinä, missä Larsson maalailee seksikohtauksia, Lagercrantz lähinnä viittaa kyseisiin toimituksiin. Autistisen pojan toiminta tuo vertaansa vailla olevan näkökulman dekkariin. Ja omaperäistä Lisbeth Salanderia ehti jo tulla ikävä jatko-osaa odotellessa.

Tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vangin valitsin puhtaasti nimen perusteella, mutta teos paljastui koukuttavimmaksi selviytymistarinaksi sitten Vanki nimeltä Papillonin. Olin vähällä pissata housuun, kun kirjassa tehtiin pilaa suomalaisista nimistä. Pääsiäisen kunniaksi selailin erästä kolmesti lukemaani romaania, joka on tietyllä tapaa dekkari: roomalainen ylimys Marcus tutkii Jeesuksen kuolemaa tuoreeltaan. Seuraava pätkä on Mika Waltarin romaanista Valtakunnan salaisuus: 

Kurotin käteni, tunnustelin hänen selkäänsä ja tunsin kohonemina ruoskanjäljet hänen selässään. Uudelleen huokaisten hän koetti kylkeään ja hänen kättään seuraten tunsin syvän arven hänen kyljessään. Häntä oli tosiaan vainottu ja pahoinpidelty niin ettei ollut ihme, jos hänen järkensä oli hämmentynyt. Mielessäni kirosin juutalaisia, jotka uskontonsa takia tuolla tavoin kiusasivat toisiaan, sillä ei tässä miehessä ollut mitään pahaa, vaikka hän puhui niinkuin puhui. Syvä sääli valtasi mieleni ja ehdotin: "Kerro minulle ainakin nimesi, kun nimestäsi puhuit. Ehkä voin auttaa sinua ettei sinua enää vainota." Hän sanoi: "Jos hetken tullessa tunnustat minut ihmisten edessä, niin minäkin tunnustan sinut isäni edessä."

Valtakunnan salaisuus saa jatkoa Mika Waltarin viimeiseksi jääneessä romaanissa Ihmiskunnan viholliset.

Kirjahaaste

Sain Facebookissa kirjahaasteen, jonka julkaisen täällä laajennettuna versiona.

1. Kirja, jota luen nyt.
Dietrich Bonhoeffer: Kirjeitä vankilasta. Pappismies osallistuu Hitleriä vastaan suunnattuun vastarintaliikkeeseen. Tositarina.

2. Kirja, jota rakastin lapsena.
Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee. Isä luki tätä meille pojille. En koskaan unohda Rupikonnaa ja tämän päähänpistoja.

3. Kirja, joka jäi kesken.
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Alkoi risomaan, kun siinä halavatun kylässä ei kukaan nukkunut. Olkoon Etelä-Amerikan luetuin kirja, mutta kesken jäi, enkä aio jatkaa. Pitäköön Iso-M tunkkinsa!

4. Kirja, joka teki suuren vaikutuksen.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Maailma ei ollut enää sama. Olen lukenut molemmilla kotimaisilla kielillä.

5. Kirja, johon palaan aina uudelleen. Nämä on luettu vähintään kolmesti:
Raamattu
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia; Tuntematon sotilas.
Philip Yancey: Sielun suuri seikkailu; Mikä armossa on niin ihmeellistä.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen; Johannes Angelos; Valtakunnan salaisuus.
Fjodor Dostojevski: Idiootti (anopilta lahjaksi saatu).

Kutsu ja Sandels

Luin joululomalla John Grishamin Kutsun sekä Robert Brantbergin kirjoittaman Sotamarsalkka Sandelsin elämäkerran*.

Kutsussa kaksi veljestä saa isäukoltaan perinnön, joka ei ole kummoinen, kunnes isoveli Ray löytää isänsä asunnosta kolme miljoonaa taalaa käteistä. Hän ei tiedä, mitä tekisi rahoillaan: testamentti määrää jakamaan kaiken tasan pikkuveljen kanssa, mutta tämä on itsetuhoinen hulttio. Ray päättää pitää rahat ainakin siihen asti, että saa selvitettyä niiden alkuperän. Ovatko rahat likaisia? Ketkä tietävät rahoista? Vähitellen miljoonat alkavat vaikuttaa Rayhin samoin kuin mahtisormus Klonkkuun. Pidän Grishamin tyylistä: hän ei maalaile turhia, arkiset yksityiskohdat toimivat, ja oikeudenmukaisuutta pohditaan. Tämän luettuani halusin lentää Mississippiin. Ahmin kirjaa peiton alla, kun kissat makasivat jalkopäässä. Olin lukenut aiemmin syksyllä Grishamin teoksen Veljet. Sen lähtöasetelma oli kutkuttava, mutta kerronta oli paikoittain niin kuivakkaa, että jouduin harppomaan sivukaupalla. Kutsu sen sijaan piti otteessaan alusta loppuun.

Sandels taistelee niin Suomen sodassa kuin Napoleoniakin vastaan. Suomen sodassa hän viivyttää kesän ajan moninkertaista vihollisarmeijaa, valtaa Kuopion takaisin ja tyhjentää lähes koko Savon venäläisistä. Kirja vilisee sangen tuttuja sotatantereita: Joensuu, Eno, Varkaus, Kuopio, Ähtäri, Alavus, Lapua. Yhtymäkohdat sissipäällikkö ja rajakapteeni Olli Tiaiseen olivat mielenkiintoisia. Olen asunut poikamiesboksissa Tiaisenkadulla, jonka päässä on massiivinen Tiaisen ja pohjoiskarjalaisten sankarien muistomerkki,

*Sandels - Sotamarsalkka ja suurmies Johan August Sandelsin elämäkerta.

Child: Kovemman kautta

Luin toiseen otteeseen Lee Childin Jack Reacher -romaanin Kovemman kautta. Pakko oli. Ja kyllä kannatti.

Tällä kertaa tartuin lyhennettyyn versioon. Epäilin, toimisiko mikään kirja pätkittynä, mutta ainakin tällä kertaa ruutia riitti, ja pahiksia lakosi oikea määrä. Kuten Jack Reacher itse toteaa: "Elämä on liian lyhyt kierreltäväksi ja kaarreltavaksi." Entinen sotilaspoliisi liftaa tapansa mukaan ympäri Yhdysvaltoja koko omaisuus (taitettava hammasharja) mukanaan. Hän tilaa kaikessa rauhassa espresson 6. avenuella, mutta joutuu saman tien keskelle panttivankidraamaa, joka vie hänet New Yorkista Norwichiin. Kovemman kautta on täynnä suoraviivaista toimintaa ja oivallisia käänteitä. Reacher hallitsee aseiden, lyöntien ja potkujen lisäksi myös kuivan huumorin: toimintaryöppyjen välillä voi naljailla vaikkapa englantilaisen hammashoidon tasosta. 

Reacher on yhden miehen oikeuslaitos: "Maassa lojui MP5K-konepistooli, jossa oli kolmenkymmenen patruunan lipas. Taskulamppu, joka oli nyt hajalla. Mustakahvainen keittiöveitsi. Reacher työnsi veitsen kenkäänsä. Hän poimi maasta konepistoolin ja heilautti sen vasemmalle olalleen. Potkaisi hajonneen taskulampun varjoihin. Sitten hän lähti hiipimään koilliseen, latoja kohti. Reacher yksin pimeydessä. Meni kovemman kautta." Tällainen teksti eheyttää lomalla lojuvan miehen sielun. Tämä hapokas ja kahvia muistuttavan tamminen kirja sopii nautittavaksi puoliraa'aksi jätetyn punaisen lihan ja mustan kahvin kanssa. Teos sisältää riittävästi potkua sopiakseen mausteisen lihan (esim. pippuripihvin) taistelutoveriksi.

Sanokaa "Reacher", kun haluatte hyvää toimintaa.

Kirjoja lääkkeeksi

Joitakin vuosia sitten en kyennyt palaamaan töihin joululoman jälkeen. Jäin sairauslomalle keskivaikean masennuksen vuoksi.

Alkuun kävin spesialistilla kahdesti viikossa. Hän ei määrännyt lääkkeitä, mutta käski lukea, kirjoittaa ja liikkua. Arkiaamuisin pakotin itseni kävelylle pakkaseen. Ensimmäinen lenkki oli kahden kilometrin pituinen ja sisälsi kahvitauon, mutta vei silti mehut miehestä, joka oli puoli vuotta aiemmin hölkännyt 42,26 kilometriä aamulenkkinä.

Rutiinit olivat hyväksi: sisälle kömyttyäni vuolin kiehiset, rikittelin tulet takkaan (oli oikea talvi) ja lämmitin glögiä tai keitin kahvia. Aloin lukea kuppi kädessä. Spesialisti oli suositellut muutamaa opusta, ja luin yhtä vaille kaikki. Kolme nidettä jäi erityisesti mieleen: Sinikka ja Mikko Aallon Armo kadoksissa, Antti S. Mattilan Näkökulman vaihtamisen taito ja Don Richardsonin Iankaikkisuus heidän sydämissään.

Rakas veljeni soitti joka päivä saurauslomani aikana. Hän suositteli edellä mainittujen kirjojen vastapainoksi Lee Childin Jack Reachereita: mättöromaaneja, joissa entinen sotilaspoliisi liftaa ympäri Yhdysvaltoja koko omaisuus (taitettava hammasharja) mukanaan ja laittaa roistot kuriin:
– Ne on vähä niinku Bondeja.
Ne olivat, mutta parempia. Vaimo kantoi kirjastosta Reacherin toisensa jälkeen. Kerran Reacher joutuu tappelemaan ison roiston kanssa, joka (vastoin odotuksia) ei olekaan tyhmä – Reacher suuttuu ja syyttää asiasta mielessään koulutussysteemiä, joka on alkanut vaatia, että stipendit käytetään opiskeluun eikä urheiluun.

Paras Reacher on mielestäni Tappaja, jonka pohjalta on tehty myös elokuva Tappajan jäljillä. Elokuvassa näyttelee jostain kumman syystä Tom Cruise. Oikea Reacher on pienen nakkikioskin kokoinen, joten Tomppa ei aivan täytä tämän saappaita, vaikka huippunäyttelijä onkin.  

Kuuden viikon sairausloman aikana löysin uudestaan kirjoittamisharrastuksen, joka oli ollut kiinteä osa jokapäiväistä elämää lukio- ja armeija-aikana, mutta jonka olin hukannut OKL:n aikana. Sairauslomalla kirjoitin pari biisiä. Aloin kirjoittamaan blogia nimellä Naapurin Jaakko, jota kirjoitan edelleen.

Tällä kertaa kulunut sanonta piti kutinsa: "Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin."*

*Aina ei kyseinen sanonta pidä paikkaansa – mitä hyvää esimerkiksi murhassa tai raiskauksessa on?

Pahiksille turpaan

Kaikella on määrähetkensä, 
aikansa joka asialla taivaan alla. 
Aika on syntyä ja aika kuolla, 
aika on istuttaa ja aika repiä maasta, 
aika surmata ja aika parantaa, 
aika on purkaa ja aika rakentaa, 
aika itkeä ja aika nauraa, 
aika on valittaa ja aika tanssia, 
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, 
aika on syleillä ja aika olla erossa, 
aika etsiä ja aika kadottaa, 
aika on säilyttää ja aika viskata menemään, 
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, 
aika olla vaiti ja aika puhua, 
aika rakastaa ja aika vihata, 
aika on sodalla ja aikansa rauhalla.
(Saarnaajan kirja 3:1-8)

Näin ollen: aika on myös Dostojevskin klassikoilla ja aika Legioonalainen Peters -kirjoilla. Aika on pohdinnalla ja aika toiminnalla.

Heti alkuun perun pahat puheeni ylikorpraali Petersistä ja teen sata etunojapunnerrusta. Edellisessä tekstissäni kritisoin sitä, ettei legioonalainen Karl Peters koskaan mokaa eikä myöskään ylene ylikorpraalia (Caporal-Chef) korkeammalle, vaikka palvelee menestyksekkäästi yli 28 vuotta. Opin äskettäinm että syy ylenemättömyyteen löytyy muukalaislegioonan systeemistä, joka poikkeaa suuresti esimerkiksi Suomen armeijan ylenemisputkesta. Peters ei halunnut toimistohommiin, vaan toiminnan ytimeen. Ja kyllä Peters mokaakin: muistelmien avauksessa¹ kunto loppuu kesken ensimmäisen aamulenkin, ja mies joutuu palaamaan takaisin jeepin lavalla. Ranskan kieli ei mene helpolla Kotkan pojan kupoliin, joten tämä joutuu punnertamaan – punnerruksia kertyy joka päivälle monta sataa. Palvelustoveri tekee itsemurhan, ja Peters kokee olevansa vastuussa tapahtuneesta. Palveleminen ei aina kiinnosta satasella: kirjassa Sotapoliisi Peters No: 005² hänet komennetaan sotapoliisin tehtäviin Ajaccioon. Komennus ei houkuttele lainkaan, mutta muistelmissaan Peters toteaa:
"Valinnan varaa ei ollut, toisaalta legioonaan ei tulla valitsemaan, vaan palvelemaan."

Olen lukenut edellä mainittujen Petersien lisäksi myös Aavikon ketun³ ja Verisen keitaan⁴. Tällä hetkellä marssin Petersin kanssa Norsunluurannikolla⁵. Kyllä ne on vaan luettava kaikki! Kyseisessä sarjassa koukutta fyysinen kovuus: pitkät aamulenkit helteessä ja pakkasessa, nostamiset, kiipeämiset, laskuvarjohypyt, karkureiden jahtaamiset ja tappelut. Kukapa mies haluaisi olla heittopussi? Moni ukko on fantasioissaan pelätty soturi. Kun omassa elämässä pahin vastustaja on työpaikan tulostin, on eheyttävää lukea siitä, kun hiekka narskuu hampaissa, hylsyt lentävät ja pahikset saavat turpaan. Otan Petersit viihteenä, enkä niitä lukiessani vaivaa päätäni liikaa poliittisilla tai eettisillä kysymyksillä.

"Päivän marssitavoite oli 60 kilometriä. Muuten legioonalaisille normaalisuoritus, mutta aurinko tekisi siitä raskaan ja hikisen."⁵ Olen kai jotenkin yksinkertainen, mutta saan suunnattomat kiksit tällaisesta meiningistä. Tykkään myös Peters -kirjojen arkisista yksityiskohdista: kahvitulen teko risuista,  aseiden huolto, marssisukkien vaihto ja kenkien kuivattelu. Parta ajetaan joka aamu, kiskaistaan sotilaskahvit ja toiminta alkaa. Yksityiskohdat tekevät tarinan.

Itse en ole vakavissani harkinnut muukalaislegioonaan menoa, mutta ymmärrän jotenkin niitä muutamia veljiä, joiden mielessä pyörii legioonan porttien kolkuttelu.

¹Kyösti Pietiläinen & Petri Pietiläinen: Legioonalainen Peters. Suomalaisen palkkasoturin muistelmat.

²Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari: Sotapoliisi Peters No: 005.
³Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari: Legioonalainen Peters Aavikon kettu.
⁴Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari: Verinen keidas.
⁵Kyösti Pietiläinen & Ville Kaarnakari: Legioonalainen Peters Norsunluurannikolla.

Konnia, donnia, riistaa ja viinaa

Äijäkirjallisuuden ytimessä on aina kaataminen, jotakin täytyy saada kumoon ja mahdollisimman paljon tai vähintään enemmän kuin kaveri saa. Neljä tärkeintä kaatamisen kohdetta äijäkirjallisuudessa (arvojärjestyksessä) ovat: 1) konnat, 2) donnat, 3) viina ja 4) riista. Sivutuotteena saattaa kaatua muun muassa kahvia, autoja, laivoja, rakennuksia tai valtioita, mutta ne ovat sivuseikkoja neljän suuren rinnalla. Ryhdyn nyt arvioimaan lukemaani äijäkirjallisuutta kaatamisen määrän ja laadun perusteella.

Monipuolisin suurten kaatojen kuvaaja on Ernest Hemingway. Afrikan vihreät kunnaat valottaa kirjailijan metsästysretkeä Tansaniassa ja Keniassa. Kuukauden pituisella reissulla patikoidaan päivät kivääri kädessä ja istutaan illat leirinuotiolla kirjallisuudesta keskustellen ja viskiä siemaillen. Karl, pentele, saa isompisarvisen antiloopin kuin kynäneikka, joka raakkuu onnittelunsa. Hemingwayn kirjassa Jäähyväiset aseille kaatojen määrä jää pieneksi, mutta näkökulma on erittäin äijämäinen – jopa liian äijämäinen minun makuuni: vastasyntynyttä lasta kuvataan joksikin, joka näyttää nyljetyltä jänikseltä.

Saman kirjailijan Kirjava satama oli pettymys, mutta tykkäsin äijämäisestä konepistooliin tarttumisesta. Trokatessa roiskuu ja sekä konnia että paukkuja kumotaan. Konepistoolin sarjatulta kuvataan runollisesti. Kenelle kellot soivat on nyt luettavana toista kertaa. Missään kirjassa ei ole yhtä vaikuttavia kertomuksia dialogien sisällä. Kirjassa annetaan ymmärtää, millainen äijän pitää olla: kylmäverinen kuin James Bond. Viinan ja naisten kaataminen sujuu, mutta kumpikaan ei saa haitata konnien kaatamista. Kirjan ainut puute on riistan vähyys: vartiomies nappaa jänispariskunnan vaikkei tietenkään saisi poistua paikaltaan. Kyseinen kohtaus on yksi lukemani kirjallisuuden hauskimmista.

      
(Varoitus: Seuraava kappale sisältää juonipaljastuksen Hemingwayn teoksesta.)
Joen yli puiden siimekseen -romaanissa minäkertoja suorittaa A1-laatuluokan kaadon nyrkillään ja hallitsee naukkailun sekä naisen kellistämisen. Tarkoituksena on myös ampua sorsia. Kirpeä jälkimaku jää tästä mestarin viimeisestä täysimittaisesta romaanista, jossa luovutaan vähitellen kaadoista ja kaadutaan itse ylellisen auton takapenkille matkalla joen yli puiden siimekseen.        

Eniten kaatoja löytyy Raamatun äijiltä. Simson kaataa tuhat miestä aasin leukaluulla ja vielä enemmän romuttaessaan rakennuksen, joka on täynnä vihollisia. Lisäksi hän kaataa donnia ja riistaa (leijonan sekä 300 kettua). Kuninkaat Saul ja Daavid selättävät tuhatmäärin vihollisia. Daavid kaataa leijonan ja karhun. Salomolla on tuhat vaimoa. Daavidin Hall of Fame -sotureihin kuuluva Isboset kumoaa sotakirveellä 800 miestä yhdessä taistelussa. Profeetta Nehemia lyö miehiä ja repii heitä parrasta. Jeesus tekee nuoranpätkistä ruoskan, kaataa rahanvaihtajien pöydät ja tyhjentää temppelin. Ei mitään marjanpoimijoita.
      

Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon on kenties äijämäisin kirja, mitä olen koskaan lukenut, vaikka kirjassa kaadetaan vain konnia ja donnia. Kaverilla on aina pako mielessä. Petyin suuresti, kun minulle selvisi, ettei kirja olekaan täysin totta. Joku fiksumpi olisi ymmärtänyt sen jo lukiessaan. Samaan sarjaan kuuluu Legioonalainen Peters -kirjaperhe*. Peters on kovan jätkän perikuva: kaataa kaikkea mahdollista eri puolilla maailmaa. Jossain kohtaa alkaa tökkiä, kun mies ei mokaa kertaakaan 28 vuotta kestäneellä sotilasurallaan eikä myöskään ylene ylikorpraalia pidemmälle.  

  

Lee Childin Jack Reacher -sarja tuli tutuksi pitkän sairaslomani aikana. Olen lukenut kaikki suomennetut Reacherit, joita on toistakymmentä, enkä ole vieläkään kyllästynyt. On mukavaa kuvitella olevansa Reacher, joka liftaa ympäri Jenkkilää koko omaisuus (taitettava hammasharja) mukanaan. Kyseinen sarja koostuu itsenäisistä osista, jotka sisältävät riittävästi sekä kunnon herjaa että lyönneillä ja potkuilla suoritettuja kaatoja. Yhden miehen oikeuslaitos nimeltä Reacher ei metsästä eikä kaada juurikaan viinaa vaan ennemmin mustaa kahvia.

Marco Casagranden Mostarin tien liftarit on yksi mieleenpainuvimmista kirjoista koskaan. Liian harvoin kirjoitetaan pitkistä kalsareista ja vartiossa jännittämisestä! Jukka M. Heikkilän historiallisessa romaanissa Karthago spartalainen veteraani Ksanthippos johtaa sotaa roomalaisia vastaan. Kaikkea paitsi riistaa kaatuu ja taistelukentän pöly tulee suoraan olohuoneeseen. Antti Tuurin Taivaanraapijat kuvaa raksamiesten arkea 1900-luvun alun New Yorkissa. Miehiä kaatuu pilvenpiirtäjien rakennustelineiltä ja erilaiset raittiusseurat taistelevat kaatamista vastaan vaihtelevin tuloksin. Lasken Tuomas Kyrön romaanin Liitto äijäkirjallisuudeksi, koska siinä kuvataan päähenkilön kykyä pidättää hengitystä ja puhetta. Ja Mielensäpahoittaja on tietenkin äijä jos kuka.

Eräänä yönä ei tullut uni seurakunnan toimistossa, joten luin yhdellä kertaa John Eldredgen kirjan Villi ja vapaa, kun sellainen sattui pastorin kirjahyllystä löytymään. Kirjoittajan mukaan yksi miehen perustarve on saada kokea, että hänen kanssaan ei pelleillä.** Tämä näkemys on helppo allekirjoittaa. Viimeisen muttei missään nimessä vähäisin mieleeni jäänyt äijämäinen kirja on Sofi Oksasen Puhdistus. (Nyt seuraa osittainen juonipaljastus.) Teoksen lopulla vanha emäntä sanoo ja tekee jotakin sellaista, mikä saa monet äijäromaanit kalpenemaan. Kohtaus on kaikessa karuudessaan äärimmäisen oikeudenmukainen ja isänmaallinen.

*Kyseisen kirjaperheen ensimmäinen ja mielestäni paras on seuraava: Pietiläinen, Kyösti & Pietiläinen, Petri: Legioonalainen Peters: Suomalaisen palkkasoturin muistelmat.
 **Kun kirjoitin tätä tekstiä, nelivuotias poikani vaati minua pihalle miekkailemaan.

Anopin lahja

Ajattelin, että venäläisten klassikoiden lukeminen on hienostelua, kunnes sain anopilta joululahjan: Fjodor Dostojevskin romaanin Idiootti. Pitihän se lukea. Vuosien mittaan se on täytynyt lukea kolmeen kertaan (teoksen upean tunnelman takia sekä siksi, että ymmärtäisin edes jotakin). Kun vaimoni tahkosi kyseistä kirjaa, hän laati kaavion romaanin henkilöistä: listalta löytyy 26 nimeä (etu-, suku- ja kutsumanimiä sekä isän nimiä ja titteleitä). Henkilöhahmoja tunkee ovista ja ikkunoista, skandaaleja ja epätoivoista rakkautta riittää. Miten yhteen kirjaan saa mahtumaan näin monta eri ulottuvuutta? Miten joku voi olla näin tarkkanäköinen?

Idiootista innostuneena ahmin samalta herralta romaanit Karamazovin veljekset, Rikos ja rangaistus sekä pienoisromaanin Ikuinen aviomies. Karamazovin veljekset sisältää Idiootin tapaan valtavasti erilaisia ulottuvuuksia. Siinä muun muassa kerrotaan, miksi lapsia tulee maailmaan: hellyttämään meitä ja muistuttamaan meitä tärkeistä asioista – en koskaan unohda, kun luin noita luostarinvanhimman sanoja pihakeinussa. Rikos ja rangaistus puhuttelee vuosienkin päästä siinä missä Ikuinen aviomies saa hymyn kasvoille.

Leo Tolstoilta luin teokset Sota ja rauha sekä Anna Karenina. Sota ja rauha sisältää kenties kauneimman kohtauksen, johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Anna Kareninan alussa on riipaiseva kuvaus isä-lapsi-suhteesta: poika tietää, että isä ei rakasta häntä sellaisenaan, joten hän yrittää olla sellainen poika, jota isä rakastaisi. Tolstoin ja Dostojevskin ihmistuntemus ja rehellisyys ovat vertaansa vailla.

Ernest Hemingway luki eräällä metsästysretkellään* Tolstoin Kasakat-teosta, joten luin sen itsekin. Viimeisin lukemani Tolstoi on aatteellinen kirja Tunnustuksia – rehellisin ja synkin kirja ikinä. Edellisessä bloggauksessa mainostamani Philip Yancey syväluotaa niin Tolstoin kuin Dostojevskin elämää kirjassaan Sielun suuri seikkailu. Kun lukee muutaman venäläisen klassikon, sen jälkeen moni muunmaalainen teos on vaarassa tuntua kevyeltä, ohuelta ja simppeliltä. Henkilöitäkin on yleensä ihan järkevä määrä.

Tolstoin Ylösnousemus oli ensimmäinen kirja, jonka luimme kahden hengen kirjallisuuspiirissä Brysselin maisterin kanssa. Myöhemmin luimme samaan aikaan tahoillamme myös Ildefonso Falconesin historiallisen romaanin Meren katedraali, jota analysoimme myöhemmin parvekkeella Välimeren rannalla.

Sain anopilta myös Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Sekin on päässyt kolmesti luettujen kastiin. Ja ensimmäistä osaa tykkään lukea aina silloin tällöin vähintään Koskelan talkoisiin asti. Eikä siinä vielä kaikki: sain anoppikullalta myös Tuntemattoman sotilaan. Senkin olen lukenut kolmesti ja kuunnellut kaiken jälkeen kerran. Vasta kuunnellessa ymmärsin kunnolla teoksen sodanvastaisuuden. Lukiessa keskittyy helposti tapahtumiin ja dialogeihin eikä oikein malta ajatella kertojan sanomaa.

Seuraavassa jaksossa uppoudutaan ns. äijäkirjallisuuteen.

*Ainakin teoksen Totta aamunkoitteessa minäkertojana, jossa hän esiintyy omana itsenään. Tunnustan jättäneeni kirjan kesken noin puolivälissä.

Kuoliaaksinaurattaja

Graduaikoina tuli tietenkin silmäiltyä opetusalan uljainta kirjallisuutta, mutta ei siitä sen enempää. Mutta Jyväskylässä graduparini kirjahyllyn äärellä tein kaksi merkittävää löytöä: ensin tartuin Tommy Hellstenin filosofiseen romaaniin Miesmatka – erään miehen purjehdus omaan elämään. Voin suositella kaikille, varsinkin miehille. Löydöstä innostuneena luin myöhemmin myös Hellstenin elämäntaito-opuksen Saat sen mistä luovut – elämän paradoksit. Siinä on niin paljon viisautta, että ainakin meikän kannattaisi lukea se pieninä palasina ja pureskella hyvin. Edellisten lisäksi voin suositella Hellsteniltä Ihmisenpyörää sekä Tietäjä-sarjaa.

Toinen löytö samalta gradureissulta oli Ernest Hemingwayn novelli Vanhus ja meri. Miten ihmeessä joku osaa kirjoittaa noin? Kertakaikkiaan vangitsevaa! Koin meren ja kaipuun ja kaiken! Tavasin pian myös samasta niteestä löytyvän Hemingwayn novellin, joka ei ollut mielestäni yhtä häkellyttävä, mutta jotenkin mullistava kumminkin: härkätaistelua käsittelevä Vaarallinen kesä, joka sisälsi vertaansa vailla olevaa machoilua: välillä härkä voittaa tuikkaamalla sarven pakaralihaksen läpi. Härkätaistelija kuntoutuu ja palaa areenalle. Äijäkirjallisuutta, jossa ei ole mitään järkeä, mutta jota mies voi tietyssä mielentilassa ymmärtää täydellisesti. Ei suositella henkilöille, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia.

Äsken mainittu gradutaistelijaparini vinkkasi minulle myös Philip Yanceysta: Luin ensin Sielun suuren seikkailun (engl. Soul Survivor: How My Faith Survived the Church) ja jatkoin saman lehtimiehen kirjalla Mikä armossa on niin ihmeellistä? Olen lukenut molemmat kolmeen kertaan, kerrassaan upeaa tarinankerrontaa ja armollista sanomaa. Monet hengelliset opetuskirjat on kirjoitettu niin kuivasti, etten osaa sanoin kuvailla, mutta Yancey on ilahduttava poikkeus.

    

Eräältä gradureissulta palatessa luin maitojunassa välillä Jyväskylä – Joensuu Michael Schreiberin mainion juoksuoppaan The Art of Running: From around the Block to the Perfect Marathon ja söin samalla valtavan pussin lakuja.

Nautin eräässä Saariselän autiotuvassa paitsi makkarasta myös Mika Waltarin Ihmiskunnan vihollisista. Jatkoin kyseisen kertomuksen lukemista parvekkeella Los Bolichesissa. Hörpimme vaimon kanssa teetä ja luimme omia kirjojamme. Innostuin sittemmin ahmimaan suurin piirtein kaikki Waltarin historialliset romaanit. Johannes Angelos* on pitänyt lukea jopa kolmesti, samoin Valtakunnan salaisuus**. Molemmissa esiintyvä hengellinen pohdinta on koskettanut. Edellä mainittujen lisäksi uskallan suositella Waltarin Mikael Hakimia, sekin sisältää vaikuttavaa pohdintaa. Mikael Hakimia edeltävä Mikael Karvajalka ei ole huono sekään, mutta kevyempi ja sarjakuvamainen.

   

Mukuloita alkoi syntymään. Aluksi heille luettiin syötäviä kirjoja. Hieman myöhemmin tuli kehiin eräs suosittu kirja nimeltä Antti sirkuksessa: siinä oli paljon liikuteltavia osia. Kirjan kohtalo oli kuitenkin kova:

–Jaska-papukaija räpyttelee siipiään.
Myöhemmin:

–Hmm, Jaska-papukaija räpyttelee siipeään.
Lopulta:

–Ääh, Jaska-papukaijalla oli ennen tapana räpytellä siipiään.

Huomasin jossain vaiheessa, että lastenkirjoilla oli outo taipumus pudota naaman päälle kesken lukemisen. Ja jos kyseessä oli vähän tekstiä sisältävä lastenkirja, saatoin yrittää silmäillä koko aukeaman nopeasti, että pystyisin sulkemaan silmät hetkeksi ja polottamaan tekstin ulkomuistista. Vaimo pystyi jopa näkemään unta sivun kääntämisen yhteydessä. Se oli sitä sekavaa aikaa – ja on välillä vieläkin.

Jouduin vuosia sitten jostakin syystä majoittumaan muutamaksi yöksi yksin vierashuoneeseemme. Luin yöllä Veikko Huovisen Koottuja teoksia. Siinä vaiheessa, kun saavuttiin Kuoliaaksinaurattajan mökille***, ulvoin naurusta vedet silmissä. Huovinen on mestari, johon tutustuminen on kansalaisvelvollisuus. Esimerkiksi syksyn lähestyessä jokaisen pitäisi lukea Huovisen Hamsterit. Saman eristysjakson aikana aloitin nauttimaan Conn Igguldenin Keisari-sarjaa. Jos tykkää lukea sotaan ratsastavista joukoista ja kaksintaisteluista, sarja kannattaa lukea. Samasta kynästä on tullut myös kaanien dynastiasta kertova viisiosainen Valloittaja-sarja, jonka osaksi kuuntelin työmatkoilla, osaksi luin. Lisäksi Iggulden on tehnyt Ruusujen sotaa käsittelevän trilogian, josta olen lukenut jo 67%. Lähitaisteluja on kaikissa näissä kuvattu riittämiin.

P.s. Seuraavassa jaksossa anoppi ostaa minulle romaanin Idiootti ja uusi aikakausi sarastaa.


*Mika Waltarin Johannes Angelosta edeltää Nuori Johannes, jota uskallan suositella myös, varsinkin, jos kirkkohistroria kiinnostaa.
**Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset on jatkoa Valtakunnan salaisuudelle.
***Teoksessa Havukka-Ahon ajattelija.

Nuoruuden synnit

Keskusradioon karjuttiin:
–Alokas Karjalainen, puhelu!

Juoksin Rajajääkärikomppanian kakkoskerrokseen, nostin luurin, ja ölähdin:

–Yhdistä!

Äiti kertoi, että olin päässyt OKL:lään.

–Hyvä, että ees joku piäsee johonki, totesi alikessu, kun kerroin saaneeni opiskelupaikan.

Aloin lukea kasvatustieteellisiä opuksia jo inttiaikana, saatoin pienelläkin tauolla nykäistä repusta kuivan/puolikuivan kirjan, älkää kysykö miksi – ne olivat niitä nuoruuden ajan syntejä (etuotsalohko ei varmaankaan ollut vielä kehittynyt)!

Kotiuduin seuraavana kesänä ja lensin Cebun saarelle Filippiineille. Sain kämppikseltä NIV Student Biblen, josta tuli rakkain kirjani. Luin trooppisten sirkkojen sirittäessä Roberts Liardonin kirjan God's Generals: Why They Succeeded And Why Some Failed. Kaikenlaisia hengellisiä johtajia sitä onkin maailmassa: oli todella hienoja miehiä ja sitten oli niitä, joilla homma karkasi lapasesta. Syyskuussa alkoi OKL, tuntui hienolta opiskella yliopistossa. Olin niin tohkeissani, että opiskelin joka päivä, jouluaattonakin. Eräs mieleenpainuvimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut, oli Isaac Newtonista kertova kokoomateos*. Newton toteaa vanhoilla päivillään, että hän on kuin pieni poika meren rannalla, joka leikkii kivillä tai kotiloilla samalla kun totuuden meri levittäytyy tutkimattomana edessä.

Sain parhaiten luettua yliopiston kirjaston viileässä lukusalissa, koska se oli paitsi hiljainen myös muuten sopivan ankea paikka. Usein otin siellä noin kymmenen minuutin nokkaunet pöytää vasten, kunnes 3210 herätti jatkamaan studeeraamista.  Eräänä syyspäivänä takkusin virkamiesruotsin kanssa samaisessa lukusalissa, kun muuan blondi soitti ja kysyi kaakaolle. Lukemiseen tuli totaalinen tauko pariksi päiväksi.

Eräs mainitsemisen arvoinen kurssi oli Kasvatuksen historia. Luin spartalaista kasvatusta käsittelevän laajahkon osion seisaaltaan, teki vielä mieli avata parvekkeen ovi ja antaa lumen tuiskuta sisään, mutta joku raja spartalaisuudellakin.

P.s. Seuraavalla kerralla luetaan maratoonioppaita ja lastenkirjoja.

*Lehti, Markkanen & Rydman (toim.): Isaac Newton: Jättiläisen hartioilla. Tieteen päivät 1987. Urasan julkaisuja 34. Helsinki: Ursa, 1988.

Kirjoista suuntaa elämälle

Vastaleikatun ruohon tuoksu, muoviset puutarhakalusteet, pakollinen kolpakollinen sitruunateetä. Kirjoitusten ja Gaudeamus igiturin välissä istun takapihalla pänttäämässä OKL:n pääsykokeeseen ja kaiken varalta myös lastentarhanopettajakoulutuksen pääsykokeisiin kahteen eri kaupunkiin. Muuan yliopiston lehtori on varoittanut minua:
–Pojilla OKL:ään pääseminen ottaa yleensä kiinni siitä, ettei jakseta lukea pääsykoekirjoja.
Niinpä kahlaan opukset useaan kertaan ja teen huolelliset muistiinpanot. Kun muut lähtevät uimaan, jään studeeraamaan.

Saan ylioppilaslahjaksi paitsi lihasvoimalla toimivan tikkarinpyörittimen myös muhkean arkeologisilla valokuvilla kuvitetun juhlapainoksen Sinuhesta sekä Scofield Study Biblen – molemmat kuluvat käytössä. Kuningas Kaiman käännös on niin vanhaa ja runollista, etten ymmärrä aivan helpolla: thee, thou, thine, thy, ye, yea.

Luen sinivalkoruudullisen päiväpeiton päällä Reinhard Bonnken teosta Evangelism by Fire, kun kookas luutnantti rynnäköi tupaan ja antaa ymmärtää, että minun pitäisi olla kouluttamassa alokkaille venttiseiskan käyttöä. Ei puuttunut kuin se legendaarinen lause:

–Karjalainen saa unohtaa ne kessun natsat!
Samaisessa terässängyssä pötkötellessä ahmin myös Norman B. Gruppin niteen C.T.Studd: Jumalan hullu. Vaikuttava kertomus: huippu-urheilija ja multimiljonääri sijoittaa kaiken lähetystyöhön.

Rajajääkärikomppanian päivystäjänä päjöttäessä taistelen Deborah Alcockin El Dodaradon* kanssa ja ihmettelen, kuinka noin hieno kertomus on voitu kertoa kerrassaan rutikuivasti. Eräällä komennuksella Vekarajärvelle löydän varuskunnan kirjaston poistomyynnistä Ethel Emily Wallisin teoksen Tavoitteena 2000 kieltä, joka kertoo raamatunkäännöstyöstä. Teos jotenkin kolahti**.

On vain enkelit ja demonit ja minä. Olen lomalla intistä ja seurakunnan nuortenleirillä Larinsaaren leirikeskuksessa. Luen vintillä kerrossängyssä Frank Perettin trillereitä Pimeys laskeutuu ja Isku pimeyteen.

Armeijan harmaissa (jotka puolivälissä vaihtuivat kurkkusalaatteihin) alan kirjoittaa varusmiestoimikunnan lehteen raportteja harjoituksista. Kerron muun muassa siitä, kuinka eräässä yhteistoimintaharjoituksessa Vieremällä vihollinen lähestyi tukikohtaamme koiran kanssa. Syöksyimme teltasta asemiin. Meillä oli naamiovärit naamassa ja olimme maastovaatteissa, kaikki paitsi aliupseerioppilas Kukkonen, jolla oli jalassa violetit erotiikantappajat, joissa luki kaunolla Obertsdorf. Tilanteen koomisuuden tavoittaa parhaiten kirjoittamalla Youtubeen "monty python fart".

Raapustin alokastuvassa kesällä 1999.

Samaisen inttivuoden aikana kirjoittelen myös kahteen kristilliseen lehteen, vaihtelevalla menestyksellä. Saan tilaisuuden yrittää kirjoittaa kolumnia Hyvään Sanomaan, mutta tekstiäni ei hyväksytä. Jokin raapustus julkaistaan Ristin Voitto -lehdessä. Löysin hiljattain seitsemän eri päiväkirjaa inttivuoden ajalta. Aikaa riitti, ja oli yksinäistä.

*Teatteriryhmämme Tulilintu teki El Dorado -kirjan pohjalta täyspitkän musikaalin, jota esitimme eri puolilla Suomea ja Espanjassa.
**Kaksitoista vuotta myöhemmin kävin vaimoni kanssa Wycliffe -raamatunkäännösjärjestön haastattelussa ja meidät hyväksyttiin jäsenhakijoiksi. Homma jäi, ainakin toistaiseksi, jäihin.

Yksin

Nelosluokalla Nicky Cruzin Juokse, poika, juokse oli niin koukuttava, että luin sitä hampaita pestessäkin ja satuin sohaisemaan itseäni hammasharjalla silmään – liekö ollut joku newyorkilainen jengitappelu kuumimmillaan? Samoihin aikoihin aloitin kirjoittamisharrastuksen: sain jostakin päähäni alkaa kopioida englannin tekstikirjan kappaleita vihkoon sellaisinaan. Ja poikia kun oltiin, tankattiin Tex Willereitä ja ammuttiin nallipyssyillä: ruudintuoksu Pöllärin vanhassa mökissä ei unohdu koskaan.

Volvo 740 GLE:ssä C-kasetilta kuunneltu Desmond Bagleyn Kultainen köli teki vaikutuksen: Coertze heittää käsikranaatin, moottopyörän sivuvaunuun kiinnitetty konekivääri vaikenee, kolonna tuhotaan ja oikosäärisiltä natseilta kohvoijattu massiivinen aarrekuljetus jemmataan luolaan odottamaan aikoja parempia. Walterin alituinen pelko Coertzea kohtaan on jotakin kouriintuntuvaa, ja itse Rahikainenkin kadehtisi päähenkilöiden suorittamien hankintojen mittasuhteita. 

Sherlock Holmesista jäi erityisesti mieleen Baskervillen koiran kammottava ulina nummella ja Hercule Poirotista Idän pikajunan arvoituksen yllättävä loppuratkaisu. Yläasteaikoihin Alistair MacLean tuli kuvioihin: Kotkat kuuntelevat ja Navaronen tykit. Lopulta ahmin kutakuinkin kaikki MacLeanit, osa piti tuplatakin: Navaronen haukat ainakin. Tiukkaa toimintaa, kekseliäitä kikkoja ja natseille nokkiin! Aloin tekemään suomennoksia englanninkielisistä laululyriikoista: Petra, Guardian, Whitecross, Idle Cure, Bride ja Bon Jovi. Rakkaus laululyriikoita kohtaan leimahti ja roihuaa edelleen.

Jollakin reissulla Lappiin kuuntelimme isän kanssa Raymond Chandlerin dekkarin Syvä uni. Se oli niin tarttuva, että luin sen myöhemmin. Eräässä kohtauksessa yksityisetsivä Philip Marlowe näyttelee, että pahiksen luodit osuvat häneen. Hän analysoi välittömästi, kuinka tyytyväinen hän on mihinkin äännähdykseensä. Loistavaa!

Lukio alkoi mopotuksineen, parina ensimmäisenä vuotena luin kaikkea paitsi koulukirjoja. (Yritän olla kehuskelematta asialla.) Iso kolpakko tanakasti sokeroitua sitruunateetä, pino voileipiä ja hyvä kirja. Sinuhe Egyptiläinen oli mullistava teos, jonka olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Sitä lukiessa muu maailma saa unohtua, samaistun täysin Sinuheen: on vain minä ja Nefernefernefer tai vain minä ja Minea. Siitä alkoi historiallisten romaanien lukeminen, loppua ei näy.

Lukioaikaan innostuin toden teolla kirjoittamisesta: kirjoitin aika lailla päivittäin, yleensä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Raapustin lähinnä päiväkirjaa (melkein pelkästään tytöistä, jotka eivät ymmärtäneet omaa parastaan), mutta myös joitakin tekstejä lukion lehteen (aivan muista aiheista). Ostin ylimääräisen lukion äidinkielen oppimateriaalin nimeltä Kirjoittamisen vihko ja aloin treenata sen avulla. Yksi parhaita opiskelumuistoja on se, kun sain muutamaksi päiväksi linnoittautua nuorisopastorin tyhjään kotiin ja vain naputtaa tietokoneella äidinkielen tutkielmaa, jossa ruodin Aldous Huxleyn Uljasta uutta maailmaa ja Jonathan Swiftin Gulliverin retkiä.

"Ditt tal är mig som en flugas surr i mina öron." (Mika Waltari)

Toisen kotimaisen tankkaaminen oli äärimmäisen takkuista, sain vitosia kokeista. Kesällä 1998, ennen abivuotta, luin Sinuhen ruotsiksi. Kahdeksan viikkoa siihen meni. Takapihalla oli keltaruskea vuosimallin '76 Halti Tramp -teltta, jossa luin, luin ja luin. Kirjoitin ruotsista C:n. Lukulomalla luin Freudin elämäkerran, koska suunnittelin kirjoittavani psykologian. Kirjan loppupuolella Freud suosittelee Gestapoa jokaiselle. Keksin aina jonkin perustelun lukea jotakin muuta kuin koulukirjoja.

"...luen, olen yksin ja luen. Ilman sua oon kuin tuhkaa, leijailen ja ajan tuhlaan..."
(Neljä ruusua: Luen)

Lukemis- ja kirjoittamisharrastukseen liittyy, minulla ainakin, tietty yksinäisyys. Useimmiten itse valittu. Seuraavalla kertaa käsittelen lukion jälkeistä aikaa, jolloin olin entistä enemmän yksin ja luin ja kirjoitin (mikä ei välttämättä ole lainkaan huono asia).

P.s. Idän pikajunan arvoituksesta löytyy seuraava kohta: "Ihmisparka. Hän on ruotsalainen." Palkittu brittiläinen rikoskirjailija Robert Barnard toteaa Idän pikajunan arvoituksesta: "Contains my favourite line in all Christie: 'Poor creature, she's a Swede.'"*

*Lähde: Wikipedia: Murder on the Orient Express.

Alussa oli Rupikonna

Isä luki meille iltasaduksi Kenneth Grahamen kirjaa Kaislikossa suhisee, kunnes puhelin pirisi keittiössä. Puhelun jälkeen hän ryntäsi makuuhuoneeseen ja kertoi, että olimme saaneet pikkuveljen. Kaislikossa suhisee jäi lähtemättömästi mieleen sekä tuon hetken vuoksi että hahmojen ansiosta: herra Rupikonna oli kerrassaan valloittava persoona heikkouksineen kaikkineen ja taistelu pahoja näätiä vastaan oli jännittävä. Kirjassa oli sopivasti kaahailua ja Konnakartanon narisevien lattialankkujen alta löytyi salakäytävä. Kirjallisuusharrastus oli helppoa aloittaa ja mahdotonta lopettaa.

Päiväkirjani kuvitusta vuodelta 1998.

Elettiin 80-lukua. Vanhasta sakarapäätyisestä kaupunginkirjastosta ja tunnelmallisesta Niinivaaran kirjastosta kannettiin selkä vääränä kirjoja ja äänikirjoja: Enid Blytonia, Astrid Lindgreniä, Väinö Riikkilää, Aapelia, Jules Verneä, Jack Londonia ja Karl Mayta. Isän lukema May vei meidät kahnauksiin intiaanien kanssa, Jack London valaisi vetokoiran sielunelämää Klondikessa, Blytonilta luettiin Viisikosta eväineen ja kuunneltiin moniosainen Seikkailu-sarja, jossa ruoka maistui aina parhaalta ulkosalla. Lindgrenin tuotannosta kiinnostavinta antia oli Kalle Blomkvist, mestarietsivä, joka kävi kavereineen Ruusujen sotaa ja joilla oli oma salakieli. Kukapa ei innostuisi salapoliisihommista ja salakielistä?

Äänikirjoja kuunneltiin samalla kun rakennettiin legoista. Omasta kirjahyllystä löytyivät Uskolliset ystävät sekä Ikuiset kertomukset, joita vanhemmat usein meille lukivat. Automatkoilla Lappiin sun muualle suosikkejamme olivat Vernen mestariteokset kuten Sukelluslaivalla maapallon ympäri, Kapteeni Grantia etsimässä sekä Kapteeni Grantin lapset. Niissä oli aitoja henkilöhahmoja, lämmin tunnelma ja hyvää herjaa, jonka muistaa yli kahden vuosikymmenen jälkeen. Eräässä kohtauksessa maantieteilijä Paganel ja majuri MacNabbs kököttävät litimärkinä jättikokoisessa puussa tulvaa paossa ja alkavat tapansa mukaan kinastella.
–Nyt täytyy ottaa filosofia avuksi.
–Ei filosofia estä kastumasta!
–Ei niin, mutta se lämmittää!