Halme: Ollaan ihmisiksi: Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus

Törmäsin Lasse Halmeen kirjaan Ollaan ihmisiksi: Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus ja unohduin lukemaan sitä lastenosaston pienelle jakkaralle. Kotona jopa Kari Hotakaisen Henkirei'än tavaaminen sai jäädä telakalle. Ahmin kirjan, luin sitä ääneen vaimolle ja mietiskelin roska silmässä Juicen tekstien kauneutta. Vaikka olen lukenut useamman Leskistä koskevan kirjan*, tämä auttoi uppoutumaan lyriikoihin uudella tavalla.

Halme oli takavuosina tehnyt teologian lisensiaattityön Juicen lyriikoista ja palasi nyt aiheeseen. Hän onnistui tehtävässään, ja sokerina pohjalla olivat ennenjulkaisemattomat Juicen kommentit omista sanoituksistaan. Kunnioitus sanoittajamestaria kohtaan lisääntyi entisestään tämän kirjan myötä – sen sijaan kustantaja, Kirjapaja, saisi mennä nurkkaan häpeämään, sen verran paljon kirjoitus- ja muita virheitä kirjasta löytyi. Lisäksi kirja toistaa itseään ja puuroutuu. Lopussa olevan biisireferoinnin olisi voinut jättää pois. Kaikesta huolimatta voin suositella tätä kirjaa niille, jotka rakastavat Juicen laululyriikoita. 

Mehukas, kupliva, puuroutuva, puhutteleva. 3/5.

*Juicea koskevista kirjoista nostan yhden ylitse muiden: Antti Heikkinen on kirjoittanut mestarista kerrassaan mainion elämäkerran Risainen elämä. Juice Leskinen 1950 – 2006. 

Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kulkuani elämän kivikossa kevensi Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie. Päähenkilö Matti Virtanen haaveilee omakotitalosta, koska se on hänen mielestään ainut keino saada vaimo ja tytär takaisin. Matti laittaa kaiken likoon, ja konstien kirjo on kuin Aku Ankasta, paitsi hieman tuhmempi. Tarinaa kuljetellaan minäkerrontana milloin kenenkin vinkkelistä: pakkomielteisen päähenkilön, ylikypsien naapureiden, puoliraa'an kiinteistövälittäjän, sotaveteraanin, ex-vaimon ja poliisin. Kirjan loppupuolella kertojan näkökulmaa ei kerrota otsikossa, vaan lukija saa päätellä sen. Vähän väliä Matin päässä pyörivä rintamamies-kotirintamamies-vertailu on kerrassaan kutkuttava, Hotakainen on porautunut ylikiltin perheenisän nupin sisään. Kipeät asiat ja huumori kietoutuvat toisiinsa kaiken aikaa, olipa kyse perheväkivallasta tai oman lapsen ikävöinnistä.

Paikoitellen Hotakainen yltää huumorissa tappiin asti eli veikkohuovismaiselle tasolle: hekottelin jo pelkälle kuntokartoituksia tekevän firman nimelle monta päivää. Hotakainen katselee päähenkilöään kuin lempeä psykiatri, ymmärtäen tämän kipeyttä (joka menee aina vain överimmäksi). Turhaan ei tämä teos ole voittanut Finlandiaa ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa.

Ki(r)peä, pirskahteleva, ryöpsähtelevä, puhutteleva. Tragikoominen kuvaus siitä, kuinka hyvää tarkoittava ajatus karkaa lapasesta. 4/5.

Huovinen: Hamsterit

Unohda AbTronic X2, vatsapyörä ja muut helvetinkoneet. Lue Veikko Huovista, niin suora vatsalihas supistuu maksimaalisesti, jopa kramppiin asti.

Säiden viiletessä jokaisen pitäisi tarttua Veikko Huovisen teokseen Hamsterit, joka on kerrassaan ratkiriemukas kertomus talveen valmistautumisesta. Hamsteri koutsaa kaveriaan Rurikia: kaksikko palvaa lihaa ja marjastaa. He tekevät hilloja ja hamstraavat säilykkeitä, turkiksia, polttopuita, suksia ja väkeviä sun muuta tuiki tarpeellista. Kirjalliset esikuvat otetaan avuksi Robinson Crusoesta alkaen: se kun sitä rommia evakuoi haaksirikkoutuneesta laivasta. Eniten minua puhutteli jalkaterien suojaaminen pakkaselta: kuinka tyytyväinen voikaan jalka olla villasukan ja saappaan sisällä! Huovinen katselee kaksikkoa kuin hyväntahtoinen aurinko.

Kirpeä, pirskahteleva, hersyvä, eloisa, lämmin. Jälkimaku savuinen. 5/5.

Child: Korkein panoksin

Iso-Britanniaan tulee kuolemanrangaistus 195 senttimetriä pitkän Jack Reacherin muodossa. Olen lukenut lähes kaikki Reacher -romaanit, joita on suomennettu 21. Tällä kertaa työn alla oli Korkein panoksin, jossa jahdataan tarkka-ampujaa Pariisissa ja Lontoossa. Tykkään käsirysyn kuvauksesta ja Reacherin tavasta heittää herjaa: "Mitä Ranska meille tekisi? Lakkaisi lähettämästä tänne juustoa?" Hänellä on periaatteita, joista hän ei tingi: "Pitää syödä, kun voi. Se on kultainen sääntö."

Rakkaudesta kahvinjuontiin kerrotaan kaikin mahdollisin sanankääntein ja Pariisia kuvataan antaumuksella. Lee Child on halunnut laittaa tähän romaaniin vaihtelua aiempiin nähden: kaikkitietävästä kertojasta on siirrytty minäkertojaan, ja yllättäen romaanisarjalle tyypillistä työparien välistä seksuaalitoimintaa ei esiinny lainkaan, halataan vain asiallisesti. Kulkurielämästä nauttivalle Reacherille keksitään osuva lempinimi: Sherlock Homeless. Naistyöpari, Nice, popsii pillereitä ahdistukseen, siitä pisteet. Vielä kun Reacherista joskus löytyisi jokin heikko kohta.

Potkua on, ruutia on. Jälkimaku tamminen. 3/5.

Ahnhem: Yhdeksäs hauta

Ahmittua tuli taas. Kohteena oli Stefan Ahnhemin toimintatrilleri Yhdeksäs hauta. Rikostarkastaja Fabian Risk ja muu kaarti oli tuttu jo Ahnhemin mainiosta debyytistä Pimeään jäänyt. Yhdeksäs hauta toimii itsenäisenä kirjana, ja on parhaimmillaan iltayöstä vihreän teen ja jälkiuunipalojen kanssa nautittuna. Tällä kertaa Ruotsin oikeusministeri katoaa, ja vähitellen joudutaan tekemisiin mittavan salaliiton kanssa. Elin- ja vispilänkauppaa on niin että riittää.

Henkilöhahmot ovat uskottavia. He eivät ole jackreachermäisen kaikkivoipia*, vaan heistä on onnistuttu tekemään haavoittuvia ja jopa sekavia: parisuhteet natisevat liitoksissaan kuin Lintsin vuoristorata, lasten kasvatus ei suju, asetta ei uskalleta laukaista ratkaisevalla hetkellä. Kirjassa seurataan sekä ruotsalaista että tanskalaista poliisilaitosta töineen ja siviiliangsteineen. Lisäksi sivuhenkilöitä lappaa sisään ovista ja ikkunoista kuin venäläisissä klassikoissa, ja näkökulma vaihtuu luku luvulta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää Juutinrauman molemmilla puolilla, ja lukijan koukuttaminen kruunataan siten, että eri tarinoita kuljetellaan eteenpäin vuorotellen. Välillä tarinaa kerrotaan myös rikollisten näkökulmasta. Väkivaltaa kuvataan liian yksityiskohtaisesti runoilijapojan makuun (sanoisin, että kirjassa on kymmenen suolenpätkää ilmassa ja yhestoista sahanterässä). Kokonaisuus on kuitenkin niin hyvä, että odotan silti innolla kolmatta Fabian Risk -kirjaa.

*Reacherilläkin on paikkansa. Olen lukenut toistakymmentä Reacherin seikkailua, ja tällä hetkellä luen sarjan uusinta: Korkein panoksin. Kirjoitan siitä seuraavaksi.

C. S. Lewis: Suuri avioero

Bussilastillinen helvetin asukkaita pääsee luokkaretkelle taivaaseen. Perillä paljastuu, että retkeläiset ovat vain pikkuruisia haamuja, jotka eivät jaksa nostaa edes yhtä lehteä, ja nurmikolla käveleminen tekee kipeää. Heille tarjotaan mahdollisuutta parannuksentekoon ja pelastumiseen. Kotoutuminen ei kuitenkaan ota onnistuakseen: suuri osa turisteista haluaa mieluummin palata Harmaaseen kaupunkiin, kuten he helvettiä kutsuvat.

Harmaa kaupunki laajenee koko ajan ihmisten riitojen vuoksi. Mainio yksityiskohta on Napoleon, joka kulkee samoja portaita ylös-alas ja syyttää joka askelmalla eri ihmistä siitä, ettei menestynyt operaatioissaan. Bonaparten tavoin suuri osa luokkaretkeläisistä päättää jumittaa kuka mihinkin asiaan, vaikka voisi päästää irti ja jäädä taivaaseen.

Tätä lukiessa ymmärsin uudella tavalla, miksi Jeesus pitää niin tärkeänä sitä, että annan lähimmäiselleni anteeksi. Jos en anna anteeksi, jään ikuisesti jumiin siihen hetkeen, jossa vääryys tapahtui. Se oli sen ja sen vika!

Kirja oli kupliva, tamminen, älykäs, hauska ja puhutteleva. Jälkimaku rikinkatkuinen.

Hellsten: Tähän olen tullut

Ahmin Tommy Hellstenin uusimman kirjan Tähän olen tullut. Kirja merkityksen löytämisestä. Syytän Kirjapajaa siitä, ettei teoksen kannessa ole varoitustarraa: Lukeminen aiheuttaa riippuvuutta. Viisaampi kaveri olisi lukenut pienen pätkän kerrallaan ja pureskellut aikansa. Aion tarttua opukseen vielä uudestaan ja märehtiä lailla Mansikin. Hellstenillä on sekä superraskaan sarjan sanottavaa että kyky sanoa se. Hän käsittelee rakkauden tarvetta tavalla, joka ei ole lässytystä. Kirjassa ruoditaan riippuvuuksien olemusta ja kerrotaan, että hiirenloukussa juusto on aina ilmaista. Kirjassa kerrotaan kirkkoisästä, joka rukoili Jumalta vapautusta siveettömyydestä – mutta ei ihan vielä, pliis.

Hellsten osaa kirjoittaa raikkaalla tavalla jopa sellaisista ajat sitten museoiduista asioista kuin Sallimus, kuuliaisuus ja persoonallinen paha. Hän laittaa itsensä likoon avaamalla kipeitä kokemuksiaan hylätyksi tulemisesta ja epäonnistumisista. Kieli on kerrassaan kutkuttavaa: ehtoollissuklaa, nikotiinikirkko, pullajeesustodellisuus. Kirja oli niin totuudellinen, että eteläpohjalainen sanoisi: häjyä teköö. Kyseisen opuksen jälkeen maailma ei ollut enää sama. Turhaan ei Hellsten sanonut kirjaa merkittävimmäksi teoksekseen.

Suosittelen viisauskirjallisuuden ystäviä lukemaan myös seuraavat Hellstenit, mutta ei ahmien, vaan pientä siivua kerrallaan nauttien:  

   Saat sen mistä luovut. Elämän paradoksit.  

   Ihmisenpyörä. Unia ja havahtumisia. 

   Miesmatka. 

   Tietäjä -sarja.

Paras dekkari ikinä?

Kirjallinen tyhjiö vaani nurkan takana, joten pyysin vaimoa kiikuttamaan kirjastosta taas yhden dekkarin, ihan minkä vain. Dennis Lehanen Menneisyyden ote (engl. Mystic River) sieltä tuli, mutta se ei ollut mikä tahansa nide.

Tähän mennessä olin rankannut parhaiksi dekkareiksi Stieg Larssonin Millenium -trilogian avausosan Miehet jotka vihaavat naisia, Raymond Chandlerin Syvän unen ja Umberto Econ Ruusun nimen osaamatta laittaa niitä parhausjärjestykseen. Ensiksi mainituissa henkilöhahmot Mikael "Kalle" Blomkvist ja Lisbeth Salander ovat vailla vertaa. Syvässä unessa pidin kyynisestä tyylistä yhdistettynä oikeudenmukaisuuteen, ja opus piti lukea toiseenkin kertaan. Ruusun nimen päähenkilön, munkki William Baskervillen, tapa päätellä asioita peittosi jopa herra Holmesin, ja munkkien opilliset kiistat oli kuvattu tolkuttoman hauskasti.

Menneisyyden ote kiilasi kuitenkin äskeisen kolmikon ohi realistisuudellaan ja syvyydellään jo ennen kuin olin lukenut sitä loppuun. Henkilöhahmot ovat kuin oikeita ihmisiä, ja ympäristö on kuvattu upeasti mutta ilman turhia maalailuja. Kirjassa todella kurkataan ihmisen sieluun, ja hyvän säväyksen tekevät kohtaukset, joissa pohditaan miehenä olemisen ydintä (muun muassa kateuden linssien läpi). Paniikkiin joutuminen kuvataan vaikuttavasti useassa kohdassa. Arvostan sitä, että Menneisyyden otetta lukiessa ei pitkään aikaan tiedä, kenen puolelle asettuisi. En ihmettele, että Clint Eastwood halusi tehdä kirjasta elokuvan Mystic River.

Seuraava kirjastoreissuni ei ole eksistentiaalista ahdistusta ja dervissimäistä pyörimistä hyllyjen välissä, vaan suoraviivainen marssi dekkarihyllyn kohtaan L.

Nasaretilaisen tapaus

Olen viime kuukausina ahminut dekkareita, lähinnä ruotsalaisia. Jens Lapiduksen VIP-huoneen olin vähällä jättää kesken, koska tietyt rikokset kuvattiin niin yököttävällä tavalla. Jatkoin kuitenkin, jotta ex-linnakundi Teddy saisi mahdollisuuden pysyä kaidalla tiellä ja selvittää panttivankitilannetta. Aion jatkaa sarjan lukemista. Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt piti jännityksessä tappiin asti. Perhe-elämän, koulukiusaamisen ja yksinäisyyden käsittely tekivät kirjasta enemmän kuin dekkarin. Odotan innolla jatko-osaa, joka suomennetaan tämän vuoden aikana.

David Lagercrantzin Se mikä ei tapa oli onnistunut jatko-osa Stieg Larssonin Millennium-sarjalle. Lagercrantz pitää lupauksensa eikä yritäkään matkia edesmennyttä mestaria. Silti hän saa homman toimimaan omalla tavallaan: esimerkiksi siinä, missä Larsson maalailee seksikohtauksia, Lagercrantz lähinnä viittaa kyseisiin toimituksiin. Autistisen pojan toiminta tuo vertaansa vailla olevan näkökulman dekkariin. Ja omaperäistä Lisbeth Salanderia ehti jo tulla ikävä jatko-osaa odotellessa.

Tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vangin valitsin puhtaasti nimen perusteella, mutta teos paljastui koukuttavimmaksi selviytymistarinaksi sitten Vanki nimeltä Papillonin. Olin vähällä pissata housuun, kun kirjassa tehtiin pilaa suomalaisista nimistä. Pääsiäisen kunniaksi selailin erästä kolmesti lukemaani romaania, joka on tietyllä tapaa dekkari: roomalainen ylimys Marcus tutkii Jeesuksen kuolemaa tuoreeltaan. Seuraava pätkä on Mika Waltarin romaanista Valtakunnan salaisuus: 

Kurotin käteni, tunnustelin hänen selkäänsä ja tunsin kohonemina ruoskanjäljet hänen selässään. Uudelleen huokaisten hän koetti kylkeään ja hänen kättään seuraten tunsin syvän arven hänen kyljessään. Häntä oli tosiaan vainottu ja pahoinpidelty niin ettei ollut ihme, jos hänen järkensä oli hämmentynyt. Mielessäni kirosin juutalaisia, jotka uskontonsa takia tuolla tavoin kiusasivat toisiaan, sillä ei tässä miehessä ollut mitään pahaa, vaikka hän puhui niinkuin puhui. Syvä sääli valtasi mieleni ja ehdotin: "Kerro minulle ainakin nimesi, kun nimestäsi puhuit. Ehkä voin auttaa sinua ettei sinua enää vainota." Hän sanoi: "Jos hetken tullessa tunnustat minut ihmisten edessä, niin minäkin tunnustan sinut isäni edessä."

Valtakunnan salaisuus saa jatkoa Mika Waltarin viimeiseksi jääneessä romaanissa Ihmiskunnan viholliset.

Kirjahaaste

Sain Facebookissa kirjahaasteen, jonka julkaisen täällä laajennettuna versiona.

1. Kirja, jota luen nyt.
Dietrich Bonhoeffer: Kirjeitä vankilasta. Pappismies osallistuu Hitleriä vastaan suunnattuun vastarintaliikkeeseen. Tositarina.

2. Kirja, jota rakastin lapsena.
Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee. Isä luki tätä meille pojille. En koskaan unohda Rupikonnaa ja tämän päähänpistoja.

3. Kirja, joka jäi kesken.
Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys. Alkoi risomaan, kun siinä halavatun kylässä ei kukaan nukkunut. Olkoon Etelä-Amerikan luetuin kirja, mutta kesken jäi, enkä aio jatkaa. Pitäköön Iso-M tunkkinsa!

4. Kirja, joka teki suuren vaikutuksen.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Maailma ei ollut enää sama. Olen lukenut molemmilla kotimaisilla kielillä.

5. Kirja, johon palaan aina uudelleen. Nämä on luettu vähintään kolmesti:
Raamattu
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla -trilogia; Tuntematon sotilas.
Philip Yancey: Sielun suuri seikkailu; Mikä armossa on niin ihmeellistä.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen; Johannes Angelos; Valtakunnan salaisuus.
Fjodor Dostojevski: Idiootti (anopilta lahjaksi saatu).

Kutsu ja Sandels

Luin joululomalla John Grishamin Kutsun sekä Robert Brantbergin kirjoittaman Sotamarsalkka Sandelsin elämäkerran*.

Kutsussa kaksi veljestä saa isäukoltaan perinnön, joka ei ole kummoinen, kunnes isoveli Ray löytää isänsä asunnosta kolme miljoonaa taalaa käteistä. Hän ei tiedä, mitä tekisi rahoillaan: testamentti määrää jakamaan kaiken tasan pikkuveljen kanssa, mutta tämä on itsetuhoinen hulttio. Ray päättää pitää rahat ainakin siihen asti, että saa selvitettyä niiden alkuperän. Ovatko rahat likaisia? Ketkä tietävät rahoista? Vähitellen miljoonat alkavat vaikuttaa Rayhin samoin kuin mahtisormus Klonkkuun. Pidän Grishamin tyylistä: hän ei maalaile turhia, arkiset yksityiskohdat toimivat, ja oikeudenmukaisuutta pohditaan. Tämän luettuani halusin lentää Mississippiin. Ahmin kirjaa peiton alla, kun kissat makasivat jalkopäässä. Olin lukenut aiemmin syksyllä Grishamin teoksen Veljet. Sen lähtöasetelma oli kutkuttava, mutta kerronta oli paikoittain niin kuivakkaa, että jouduin harppomaan sivukaupalla. Kutsu sen sijaan piti otteessaan alusta loppuun.

Sandels taistelee niin Suomen sodassa kuin Napoleoniakin vastaan. Suomen sodassa hän viivyttää kesän ajan moninkertaista vihollisarmeijaa, valtaa Kuopion takaisin ja tyhjentää lähes koko Savon venäläisistä. Kirja vilisee sangen tuttuja sotatantereita: Joensuu, Eno, Varkaus, Kuopio, Ähtäri, Alavus, Lapua. Yhtymäkohdat sissipäällikkö ja rajakapteeni Olli Tiaiseen olivat mielenkiintoisia. Olen asunut poikamiesboksissa Tiaisenkadulla, jonka päässä on massiivinen Tiaisen ja pohjoiskarjalaisten sankarien muistomerkki,

*Sandels - Sotamarsalkka ja suurmies Johan August Sandelsin elämäkerta.