Yksin

Nelosluokalla Nicky Cruzin Juokse, poika, juokse oli niin koukuttava, että luin sitä hampaita pestessäkin ja satuin sohaisemaan itseäni hammasharjalla silmään – liekö ollut joku newyorkilainen jengitappelu kuumimmillaan? Samoihin aikoihin aloitin kirjoittamisharrastuksen: sain jostakin päähäni alkaa kopioida englannin tekstikirjan kappaleita vihkoon sellaisinaan. Ja poikia kun oltiin, tankattiin Tex Willereitä ja ammuttiin nallipyssyillä: ruudintuoksu Pöllärin vanhassa mökissä ei unohdu koskaan.

Volvo 740 GLE:ssä C-kasetilta kuunneltu Desmond Bagleyn Kultainen köli teki vaikutuksen: Coertze heittää käsikranaatin, moottopyörän sivuvaunuun kiinnitetty konekivääri vaikenee, kolonna tuhotaan ja oikosäärisiltä natseilta kohvoijattu massiivinen aarrekuljetus jemmataan luolaan odottamaan aikoja parempia. Walterin alituinen pelko Coertzea kohtaan on jotakin kouriintuntuvaa, ja itse Rahikainenkin kadehtisi päähenkilöiden suorittamien hankintojen mittasuhteita. 

Sherlock Holmesista jäi erityisesti mieleen Baskervillen koiran kammottava ulina nummella ja Hercule Poirotista Idän pikajunan arvoituksen yllättävä loppuratkaisu. Yläasteaikoihin Alistair MacLean tuli kuvioihin: Kotkat kuuntelevat ja Navaronen tykit. Lopulta ahmin kutakuinkin kaikki MacLeanit, osa piti tuplatakin: Navaronen haukat ainakin. Tiukkaa toimintaa, kekseliäitä kikkoja ja natseille nokkiin! Aloin tekemään suomennoksia englanninkielisistä laululyriikoista: Petra, Guardian, Whitecross, Idle Cure, Bride ja Bon Jovi. Rakkaus laululyriikoita kohtaan leimahti ja roihuaa edelleen.

Jollakin reissulla Lappiin kuuntelimme isän kanssa Raymond Chandlerin dekkarin Syvä uni. Se oli niin tarttuva, että luin sen myöhemmin. Eräässä kohtauksessa yksityisetsivä Philip Marlowe näyttelee, että pahiksen luodit osuvat häneen. Hän analysoi välittömästi, kuinka tyytyväinen hän on mihinkin äännähdykseensä. Loistavaa!

Lukio alkoi mopotuksineen, parina ensimmäisenä vuotena luin kaikkea paitsi koulukirjoja. (Yritän olla kehuskelematta asialla.) Iso kolpakko tanakasti sokeroitua sitruunateetä, pino voileipiä ja hyvä kirja. Sinuhe Egyptiläinen oli mullistava teos, jonka olen lukenut uudestaan ja uudestaan. Sitä lukiessa muu maailma saa unohtua, samaistun täysin Sinuheen: on vain minä ja Nefernefernefer tai vain minä ja Minea. Siitä alkoi historiallisten romaanien lukeminen, loppua ei näy.

Lukioaikaan innostuin toden teolla kirjoittamisesta: kirjoitin aika lailla päivittäin, yleensä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Raapustin lähinnä päiväkirjaa (melkein pelkästään tytöistä, jotka eivät ymmärtäneet omaa parastaan), mutta myös joitakin tekstejä lukion lehteen (aivan muista aiheista). Ostin ylimääräisen lukion äidinkielen oppimateriaalin nimeltä Kirjoittamisen vihko ja aloin treenata sen avulla. Yksi parhaita opiskelumuistoja on se, kun sain muutamaksi päiväksi linnoittautua nuorisopastorin tyhjään kotiin ja vain naputtaa tietokoneella äidinkielen tutkielmaa, jossa ruodin Aldous Huxleyn Uljasta uutta maailmaa ja Jonathan Swiftin Gulliverin retkiä.

"Ditt tal är mig som en flugas surr i mina öron." (Mika Waltari)

Toisen kotimaisen tankkaaminen oli äärimmäisen takkuista, sain vitosia kokeista. Kesällä 1998, ennen abivuotta, luin Sinuhen ruotsiksi. Kahdeksan viikkoa siihen meni. Takapihalla oli keltaruskea vuosimallin '76 Halti Tramp -teltta, jossa luin, luin ja luin. Kirjoitin ruotsista C:n. Lukulomalla luin Freudin elämäkerran, koska suunnittelin kirjoittavani psykologian. Kirjan loppupuolella Freud suosittelee Gestapoa jokaiselle. Keksin aina jonkin perustelun lukea jotakin muuta kuin koulukirjoja.

"...luen, olen yksin ja luen. Ilman sua oon kuin tuhkaa, leijailen ja ajan tuhlaan..."
(Neljä ruusua: Luen)

Lukemis- ja kirjoittamisharrastukseen liittyy, minulla ainakin, tietty yksinäisyys. Useimmiten itse valittu. Seuraavalla kertaa käsittelen lukion jälkeistä aikaa, jolloin olin entistä enemmän yksin ja luin ja kirjoitin (mikä ei välttämättä ole lainkaan huono asia).

P.s. Idän pikajunan arvoituksesta löytyy seuraava kohta: "Ihmisparka. Hän on ruotsalainen." Palkittu brittiläinen rikoskirjailija Robert Barnard toteaa Idän pikajunan arvoituksesta: "Contains my favourite line in all Christie: 'Poor creature, she's a Swede.'"*

*Lähde: Wikipedia: Murder on the Orient Express.

Alussa oli Rupikonna

Isä luki meille iltasaduksi Kenneth Grahamen kirjaa Kaislikossa suhisee, kunnes puhelin pirisi keittiössä. Puhelun jälkeen hän ryntäsi makuuhuoneeseen ja kertoi, että olimme saaneet pikkuveljen. Kaislikossa suhisee jäi lähtemättömästi mieleen sekä tuon hetken vuoksi että hahmojen ansiosta: herra Rupikonna oli kerrassaan valloittava persoona heikkouksineen kaikkineen ja taistelu pahoja näätiä vastaan oli jännittävä. Kirjassa oli sopivasti kaahailua ja Konnakartanon narisevien lattialankkujen alta löytyi salakäytävä. Kirjallisuusharrastus oli helppoa aloittaa ja mahdotonta lopettaa.

Päiväkirjani kuvitusta vuodelta 1998.

Elettiin 80-lukua. Vanhasta sakarapäätyisestä kaupunginkirjastosta ja tunnelmallisesta Niinivaaran kirjastosta kannettiin selkä vääränä kirjoja ja äänikirjoja: Enid Blytonia, Astrid Lindgreniä, Väinö Riikkilää, Aapelia, Jules Verneä, Jack Londonia ja Karl Mayta. Isän lukema May vei meidät kahnauksiin intiaanien kanssa, Jack London valaisi vetokoiran sielunelämää Klondikessa, Blytonilta luettiin Viisikosta eväineen ja kuunneltiin moniosainen Seikkailu-sarja, jossa ruoka maistui aina parhaalta ulkosalla. Lindgrenin tuotannosta kiinnostavinta antia oli Kalle Blomkvist, mestarietsivä, joka kävi kavereineen Ruusujen sotaa ja joilla oli oma salakieli. Kukapa ei innostuisi salapoliisihommista ja salakielistä?

Äänikirjoja kuunneltiin samalla kun rakennettiin legoista. Omasta kirjahyllystä löytyivät Uskolliset ystävät sekä Ikuiset kertomukset, joita vanhemmat usein meille lukivat. Automatkoilla Lappiin sun muualle suosikkejamme olivat Vernen mestariteokset kuten Sukelluslaivalla maapallon ympäri, Kapteeni Grantia etsimässä sekä Kapteeni Grantin lapset. Niissä oli aitoja henkilöhahmoja, lämmin tunnelma ja hyvää herjaa, jonka muistaa yli kahden vuosikymmenen jälkeen. Eräässä kohtauksessa maantieteilijä Paganel ja majuri MacNabbs kököttävät litimärkinä jättikokoisessa puussa tulvaa paossa ja alkavat tapansa mukaan kinastella.
–Nyt täytyy ottaa filosofia avuksi.
–Ei filosofia estä kastumasta!
–Ei niin, mutta se lämmittää!