Olen viime kuukausina ahminut dekkareita, lähinnä ruotsalaisia. Jens Lapiduksen VIP-huoneen olin vähällä jättää kesken, koska tietyt rikokset kuvattiin niin yököttävällä tavalla. Jatkoin kuitenkin, jotta ex-linnakundi Teddy saisi mahdollisuuden pysyä kaidalla tiellä ja selvittää panttivankitilannetta. Aion jatkaa sarjan lukemista. Stefan Ahnhemin Pimeään jäänyt piti jännityksessä tappiin asti. Perhe-elämän, koulukiusaamisen ja yksinäisyyden käsittely tekivät kirjasta enemmän kuin dekkarin. Odotan innolla jatko-osaa, joka suomennetaan tämän vuoden aikana.
David Lagercrantzin Se mikä ei tapa oli onnistunut jatko-osa Stieg Larssonin Millennium-sarjalle. Lagercrantz pitää lupauksensa eikä yritäkään matkia edesmennyttä mestaria. Silti hän saa homman toimimaan omalla tavallaan: esimerkiksi siinä, missä Larsson maalailee seksikohtauksia, Lagercrantz lähinnä viittaa kyseisiin toimituksiin. Autistisen pojan toiminta tuo vertaansa vailla olevan näkökulman dekkariin. Ja omaperäistä Lisbeth Salanderia ehti jo tulla ikävä jatko-osaa odotellessa.
Tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vangin valitsin puhtaasti nimen perusteella, mutta teos paljastui koukuttavimmaksi selviytymistarinaksi sitten Vanki nimeltä Papillonin. Olin vähällä pissata housuun, kun kirjassa tehtiin pilaa suomalaisista nimistä. Pääsiäisen kunniaksi selailin erästä kolmesti lukemaani romaania, joka on tietyllä tapaa dekkari: roomalainen ylimys Marcus tutkii Jeesuksen kuolemaa tuoreeltaan. Seuraava pätkä on Mika Waltarin romaanista Valtakunnan salaisuus:
David Lagercrantzin Se mikä ei tapa oli onnistunut jatko-osa Stieg Larssonin Millennium-sarjalle. Lagercrantz pitää lupauksensa eikä yritäkään matkia edesmennyttä mestaria. Silti hän saa homman toimimaan omalla tavallaan: esimerkiksi siinä, missä Larsson maalailee seksikohtauksia, Lagercrantz lähinnä viittaa kyseisiin toimituksiin. Autistisen pojan toiminta tuo vertaansa vailla olevan näkökulman dekkariin. Ja omaperäistä Lisbeth Salanderia ehti jo tulla ikävä jatko-osaa odotellessa.
Tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vangin valitsin puhtaasti nimen perusteella, mutta teos paljastui koukuttavimmaksi selviytymistarinaksi sitten Vanki nimeltä Papillonin. Olin vähällä pissata housuun, kun kirjassa tehtiin pilaa suomalaisista nimistä. Pääsiäisen kunniaksi selailin erästä kolmesti lukemaani romaania, joka on tietyllä tapaa dekkari: roomalainen ylimys Marcus tutkii Jeesuksen kuolemaa tuoreeltaan. Seuraava pätkä on Mika Waltarin romaanista Valtakunnan salaisuus:
Kurotin käteni, tunnustelin hänen selkäänsä ja tunsin kohonemina ruoskanjäljet hänen selässään. Uudelleen huokaisten hän koetti kylkeään ja hänen kättään seuraten tunsin syvän arven hänen kyljessään. Häntä oli tosiaan vainottu ja pahoinpidelty niin ettei ollut ihme, jos hänen järkensä oli hämmentynyt. Mielessäni kirosin juutalaisia, jotka uskontonsa takia tuolla tavoin kiusasivat toisiaan, sillä ei tässä miehessä ollut mitään pahaa, vaikka hän puhui niinkuin puhui. Syvä sääli valtasi mieleni ja ehdotin: "Kerro minulle ainakin nimesi, kun nimestäsi puhuit. Ehkä voin auttaa sinua ettei sinua enää vainota." Hän sanoi: "Jos hetken tullessa tunnustat minut ihmisten edessä, niin minäkin tunnustan sinut isäni edessä."
Valtakunnan salaisuus saa jatkoa Mika Waltarin viimeiseksi jääneessä romaanissa Ihmiskunnan viholliset.
