Hellsten: Tähän olen tullut

Ahmin Tommy Hellstenin uusimman kirjan Tähän olen tullut. Kirja merkityksen löytämisestä. Syytän Kirjapajaa siitä, ettei teoksen kannessa ole varoitustarraa: Lukeminen aiheuttaa riippuvuutta. Viisaampi kaveri olisi lukenut pienen pätkän kerrallaan ja pureskellut aikansa. Aion tarttua opukseen vielä uudestaan ja märehtiä lailla Mansikin. Hellstenillä on sekä superraskaan sarjan sanottavaa että kyky sanoa se. Hän käsittelee rakkauden tarvetta tavalla, joka ei ole lässytystä. Kirjassa ruoditaan riippuvuuksien olemusta ja kerrotaan, että hiirenloukussa juusto on aina ilmaista. Kirjassa kerrotaan kirkkoisästä, joka rukoili Jumalta vapautusta siveettömyydestä – mutta ei ihan vielä, pliis.

Hellsten osaa kirjoittaa raikkaalla tavalla jopa sellaisista ajat sitten museoiduista asioista kuin Sallimus, kuuliaisuus ja persoonallinen paha. Hän laittaa itsensä likoon avaamalla kipeitä kokemuksiaan hylätyksi tulemisesta ja epäonnistumisista. Kieli on kerrassaan kutkuttavaa: ehtoollissuklaa, nikotiinikirkko, pullajeesustodellisuus. Kirja oli niin totuudellinen, että eteläpohjalainen sanoisi: häjyä teköö. Kyseisen opuksen jälkeen maailma ei ollut enää sama. Turhaan ei Hellsten sanonut kirjaa merkittävimmäksi teoksekseen.

Suosittelen viisauskirjallisuuden ystäviä lukemaan myös seuraavat Hellstenit, mutta ei ahmien, vaan pientä siivua kerrallaan nauttien:  

   Saat sen mistä luovut. Elämän paradoksit.  

   Ihmisenpyörä. Unia ja havahtumisia. 

   Miesmatka. 

   Tietäjä -sarja.

Paras dekkari ikinä?

Kirjallinen tyhjiö vaani nurkan takana, joten pyysin vaimoa kiikuttamaan kirjastosta taas yhden dekkarin, ihan minkä vain. Dennis Lehanen Menneisyyden ote (engl. Mystic River) sieltä tuli, mutta se ei ollut mikä tahansa nide.

Tähän mennessä olin rankannut parhaiksi dekkareiksi Stieg Larssonin Millenium -trilogian avausosan Miehet jotka vihaavat naisia, Raymond Chandlerin Syvän unen ja Umberto Econ Ruusun nimen osaamatta laittaa niitä parhausjärjestykseen. Ensiksi mainituissa henkilöhahmot Mikael "Kalle" Blomkvist ja Lisbeth Salander ovat vailla vertaa. Syvässä unessa pidin kyynisestä tyylistä yhdistettynä oikeudenmukaisuuteen, ja opus piti lukea toiseenkin kertaan. Ruusun nimen päähenkilön, munkki William Baskervillen, tapa päätellä asioita peittosi jopa herra Holmesin, ja munkkien opilliset kiistat oli kuvattu tolkuttoman hauskasti.

Menneisyyden ote kiilasi kuitenkin äskeisen kolmikon ohi realistisuudellaan ja syvyydellään jo ennen kuin olin lukenut sitä loppuun. Henkilöhahmot ovat kuin oikeita ihmisiä, ja ympäristö on kuvattu upeasti mutta ilman turhia maalailuja. Kirjassa todella kurkataan ihmisen sieluun, ja hyvän säväyksen tekevät kohtaukset, joissa pohditaan miehenä olemisen ydintä (muun muassa kateuden linssien läpi). Paniikkiin joutuminen kuvataan vaikuttavasti useassa kohdassa. Arvostan sitä, että Menneisyyden otetta lukiessa ei pitkään aikaan tiedä, kenen puolelle asettuisi. En ihmettele, että Clint Eastwood halusi tehdä kirjasta elokuvan Mystic River.

Seuraava kirjastoreissuni ei ole eksistentiaalista ahdistusta ja dervissimäistä pyörimistä hyllyjen välissä, vaan suoraviivainen marssi dekkarihyllyn kohtaan L.