Halme: Ollaan ihmisiksi: Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus

Törmäsin Lasse Halmeen kirjaan Ollaan ihmisiksi: Juice Leskisen laulujen unelmat ja todellisuus ja unohduin lukemaan sitä lastenosaston pienelle jakkaralle. Kotona jopa Kari Hotakaisen Henkirei'än tavaaminen sai jäädä telakalle. Ahmin kirjan, luin sitä ääneen vaimolle ja mietiskelin roska silmässä Juicen tekstien kauneutta. Vaikka olen lukenut useamman Leskistä koskevan kirjan*, tämä auttoi uppoutumaan lyriikoihin uudella tavalla.

Halme oli takavuosina tehnyt teologian lisensiaattityön Juicen lyriikoista ja palasi nyt aiheeseen. Hän onnistui tehtävässään, ja sokerina pohjalla olivat ennenjulkaisemattomat Juicen kommentit omista sanoituksistaan. Kunnioitus sanoittajamestaria kohtaan lisääntyi entisestään tämän kirjan myötä – sen sijaan kustantaja, Kirjapaja, saisi mennä nurkkaan häpeämään, sen verran paljon kirjoitus- ja muita virheitä kirjasta löytyi. Lisäksi kirja toistaa itseään ja puuroutuu. Lopussa olevan biisireferoinnin olisi voinut jättää pois. Kaikesta huolimatta voin suositella tätä kirjaa niille, jotka rakastavat Juicen laululyriikoita. 

Mehukas, kupliva, puuroutuva, puhutteleva. 3/5.

*Juicea koskevista kirjoista nostan yhden ylitse muiden: Antti Heikkinen on kirjoittanut mestarista kerrassaan mainion elämäkerran Risainen elämä. Juice Leskinen 1950 – 2006. 

Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kulkuani elämän kivikossa kevensi Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie. Päähenkilö Matti Virtanen haaveilee omakotitalosta, koska se on hänen mielestään ainut keino saada vaimo ja tytär takaisin. Matti laittaa kaiken likoon, ja konstien kirjo on kuin Aku Ankasta, paitsi hieman tuhmempi. Tarinaa kuljetellaan minäkerrontana milloin kenenkin vinkkelistä: pakkomielteisen päähenkilön, ylikypsien naapureiden, puoliraa'an kiinteistövälittäjän, sotaveteraanin, ex-vaimon ja poliisin. Kirjan loppupuolella kertojan näkökulmaa ei kerrota otsikossa, vaan lukija saa päätellä sen. Vähän väliä Matin päässä pyörivä rintamamies-kotirintamamies-vertailu on kerrassaan kutkuttava, Hotakainen on porautunut ylikiltin perheenisän nupin sisään. Kipeät asiat ja huumori kietoutuvat toisiinsa kaiken aikaa, olipa kyse perheväkivallasta tai oman lapsen ikävöinnistä.

Paikoitellen Hotakainen yltää huumorissa tappiin asti eli veikkohuovismaiselle tasolle: hekottelin jo pelkälle kuntokartoituksia tekevän firman nimelle monta päivää. Hotakainen katselee päähenkilöään kuin lempeä psykiatri, ymmärtäen tämän kipeyttä (joka menee aina vain överimmäksi). Turhaan ei tämä teos ole voittanut Finlandiaa ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa.

Ki(r)peä, pirskahteleva, ryöpsähtelevä, puhutteleva. Tragikoominen kuvaus siitä, kuinka hyvää tarkoittava ajatus karkaa lapasesta. 4/5.

Huovinen: Hamsterit

Unohda AbTronic X2, vatsapyörä ja muut helvetinkoneet. Lue Veikko Huovista, niin suora vatsalihas supistuu maksimaalisesti, jopa kramppiin asti.

Säiden viiletessä jokaisen pitäisi tarttua Veikko Huovisen teokseen Hamsterit, joka on kerrassaan ratkiriemukas kertomus talveen valmistautumisesta. Hamsteri koutsaa kaveriaan Rurikia: kaksikko palvaa lihaa ja marjastaa. He tekevät hilloja ja hamstraavat säilykkeitä, turkiksia, polttopuita, suksia ja väkeviä sun muuta tuiki tarpeellista. Kirjalliset esikuvat otetaan avuksi Robinson Crusoesta alkaen: se kun sitä rommia evakuoi haaksirikkoutuneesta laivasta. Eniten minua puhutteli jalkaterien suojaaminen pakkaselta: kuinka tyytyväinen voikaan jalka olla villasukan ja saappaan sisällä! Huovinen katselee kaksikkoa kuin hyväntahtoinen aurinko.

Kirpeä, pirskahteleva, hersyvä, eloisa, lämmin. Jälkimaku savuinen. 5/5.

Child: Korkein panoksin

Iso-Britanniaan tulee kuolemanrangaistus 195 senttimetriä pitkän Jack Reacherin muodossa. Olen lukenut lähes kaikki Reacher -romaanit, joita on suomennettu 21. Tällä kertaa työn alla oli Korkein panoksin, jossa jahdataan tarkka-ampujaa Pariisissa ja Lontoossa. Tykkään käsirysyn kuvauksesta ja Reacherin tavasta heittää herjaa: "Mitä Ranska meille tekisi? Lakkaisi lähettämästä tänne juustoa?" Hänellä on periaatteita, joista hän ei tingi: "Pitää syödä, kun voi. Se on kultainen sääntö."

Rakkaudesta kahvinjuontiin kerrotaan kaikin mahdollisin sanankääntein ja Pariisia kuvataan antaumuksella. Lee Child on halunnut laittaa tähän romaaniin vaihtelua aiempiin nähden: kaikkitietävästä kertojasta on siirrytty minäkertojaan, ja yllättäen romaanisarjalle tyypillistä työparien välistä seksuaalitoimintaa ei esiinny lainkaan, halataan vain asiallisesti. Kulkurielämästä nauttivalle Reacherille keksitään osuva lempinimi: Sherlock Homeless. Naistyöpari, Nice, popsii pillereitä ahdistukseen, siitä pisteet. Vielä kun Reacherista joskus löytyisi jokin heikko kohta.

Potkua on, ruutia on. Jälkimaku tamminen. 3/5.