Ahmittua tuli taas. Kohteena oli Stefan Ahnhemin toimintatrilleri Yhdeksäs hauta. Rikostarkastaja Fabian Risk ja muu kaarti oli tuttu jo Ahnhemin mainiosta debyytistä Pimeään jäänyt. Yhdeksäs hauta toimii itsenäisenä kirjana, ja on parhaimmillaan iltayöstä vihreän teen ja jälkiuunipalojen kanssa nautittuna. Tällä kertaa Ruotsin oikeusministeri katoaa, ja vähitellen joudutaan tekemisiin mittavan salaliiton kanssa. Elin- ja vispilänkauppaa on niin että riittää.
Henkilöhahmot ovat uskottavia. He eivät ole jackreachermäisen kaikkivoipia*, vaan heistä on onnistuttu tekemään haavoittuvia ja jopa sekavia: parisuhteet natisevat liitoksissaan kuin Lintsin vuoristorata, lasten kasvatus ei suju, asetta ei uskalleta laukaista ratkaisevalla hetkellä. Kirjassa seurataan sekä ruotsalaista että tanskalaista poliisilaitosta töineen ja siviiliangsteineen. Lisäksi sivuhenkilöitä lappaa sisään ovista ja ikkunoista kuin venäläisissä klassikoissa, ja näkökulma vaihtuu luku luvulta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää Juutinrauman molemmilla puolilla, ja lukijan koukuttaminen kruunataan siten, että eri tarinoita kuljetellaan eteenpäin vuorotellen. Välillä tarinaa kerrotaan myös rikollisten näkökulmasta. Väkivaltaa kuvataan liian yksityiskohtaisesti runoilijapojan makuun (sanoisin, että kirjassa on kymmenen suolenpätkää ilmassa ja yhestoista sahanterässä). Kokonaisuus on kuitenkin niin hyvä, että odotan silti innolla kolmatta Fabian Risk -kirjaa.
*Reacherilläkin on paikkansa. Olen lukenut toistakymmentä Reacherin seikkailua, ja tällä hetkellä luen sarjan uusinta: Korkein panoksin. Kirjoitan siitä seuraavaksi.
*Reacherilläkin on paikkansa. Olen lukenut toistakymmentä Reacherin seikkailua, ja tällä hetkellä luen sarjan uusinta: Korkein panoksin. Kirjoitan siitä seuraavaksi.
