Luin Pomon omaelämäkerran. Piti vain hieman vilkaista iltateen kanssa, mutta havahduin sivulta 220. Lapsuuden kuvaus on kiehtovaa ja täynnä herkullisia heittoja, esimerkiksi italialaiset miehet julistetaan pilalle hemmotelluiksi mammanpojiksi. Ongelmallista isäsuhdetta ruoditaan vähän väliä. Erinomainen biisinikkari ei välttämättä ole kaikilta osin erinomainen kirjailija: esimerkiksi jonkun olisi pitänyt kertoa Brucelle, että harva tykkää lukea capslock päällä kirjoitettua tekstiä. Omaelämäkerta sisältää monentasoista tekstiä, kerronta on paikoitellen tylsää, eikä kronologinen eteneminen auta asiaa. Parhaat pätkät ovat kuitenkin timanttisia, kuten se, kun ensikohtaaminen Elviksen kanssa räjäyttää nuoren miehen tajunnan tai kun Springsteen innostuu kuvaamaan runollisesti esikoisensa syntymää. Kirja sisältää muutamia kultaisia elämänohjeita.
Pidän biisien syntytarinoista (kuten The Riverin). American Skin -kappaleen työstäminen ja monenkirjava vaikutus kuulijoihin oli erityisen puhutteleva. Pomo kuvaa myös avoimesti alituista kamppailuaan masennuksen kanssa. Miehen intohimo musiikin tekemiseen välittyy hienosti. Hän pysyy alusta loppuun herrasmiehenä: kirja ei mässäile muulla kuin musiikilla eikä tee mullistavia paljastuksia, niin kuin ei tarvitsekaan. Bruce korostaa kovan työn merkitystä: pelkällä lahjakkuudella ei pääse vielä mihinkään, biisejä saatetaan hioa kuukausia eikä mitään jätetä puolitiehen.
Suosittelen kirjaa varauksetta Pomon musiikin ystäville, mutta jos joku kaipaa korkeakirjallisuutta, lukekoon vaikka Dostojevskia.
Puolikuiva, pirskahteleva, tamminen. 3/5.
Suosittelen kirjaa varauksetta Pomon musiikin ystäville, mutta jos joku kaipaa korkeakirjallisuutta, lukekoon vaikka Dostojevskia.
Puolikuiva, pirskahteleva, tamminen. 3/5.
