Konnia, donnia, riistaa ja viinaa

Äijäkirjallisuuden ytimessä on aina kaataminen, jotakin täytyy saada kumoon ja mahdollisimman paljon tai vähintään enemmän kuin kaveri saa. Neljä tärkeintä kaatamisen kohdetta äijäkirjallisuudessa (arvojärjestyksessä) ovat: 1) konnat, 2) donnat, 3) viina ja 4) riista. Sivutuotteena saattaa kaatua muun muassa kahvia, autoja, laivoja, rakennuksia tai valtioita, mutta ne ovat sivuseikkoja neljän suuren rinnalla. Ryhdyn nyt arvioimaan lukemaani äijäkirjallisuutta kaatamisen määrän ja laadun perusteella.

Monipuolisin suurten kaatojen kuvaaja on Ernest Hemingway. Afrikan vihreät kunnaat valottaa kirjailijan metsästysretkeä Tansaniassa ja Keniassa. Kuukauden pituisella reissulla patikoidaan päivät kivääri kädessä ja istutaan illat leirinuotiolla kirjallisuudesta keskustellen ja viskiä siemaillen. Karl, pentele, saa isompisarvisen antiloopin kuin kynäneikka, joka raakkuu onnittelunsa. Hemingwayn kirjassa Jäähyväiset aseille kaatojen määrä jää pieneksi, mutta näkökulma on erittäin äijämäinen – jopa liian äijämäinen minun makuuni: vastasyntynyttä lasta kuvataan joksikin, joka näyttää nyljetyltä jänikseltä.

Saman kirjailijan Kirjava satama oli pettymys, mutta tykkäsin äijämäisestä konepistooliin tarttumisesta. Trokatessa roiskuu ja sekä konnia että paukkuja kumotaan. Konepistoolin sarjatulta kuvataan runollisesti. Kenelle kellot soivat on nyt luettavana toista kertaa. Missään kirjassa ei ole yhtä vaikuttavia kertomuksia dialogien sisällä. Kirjassa annetaan ymmärtää, millainen äijän pitää olla: kylmäverinen kuin James Bond. Viinan ja naisten kaataminen sujuu, mutta kumpikaan ei saa haitata konnien kaatamista. Kirjan ainut puute on riistan vähyys: vartiomies nappaa jänispariskunnan vaikkei tietenkään saisi poistua paikaltaan. Kyseinen kohtaus on yksi lukemani kirjallisuuden hauskimmista.

      
(Varoitus: Seuraava kappale sisältää juonipaljastuksen Hemingwayn teoksesta.)
Joen yli puiden siimekseen -romaanissa minäkertoja suorittaa A1-laatuluokan kaadon nyrkillään ja hallitsee naukkailun sekä naisen kellistämisen. Tarkoituksena on myös ampua sorsia. Kirpeä jälkimaku jää tästä mestarin viimeisestä täysimittaisesta romaanista, jossa luovutaan vähitellen kaadoista ja kaadutaan itse ylellisen auton takapenkille matkalla joen yli puiden siimekseen.        

Eniten kaatoja löytyy Raamatun äijiltä. Simson kaataa tuhat miestä aasin leukaluulla ja vielä enemmän romuttaessaan rakennuksen, joka on täynnä vihollisia. Lisäksi hän kaataa donnia ja riistaa (leijonan sekä 300 kettua). Kuninkaat Saul ja Daavid selättävät tuhatmäärin vihollisia. Daavid kaataa leijonan ja karhun. Salomolla on tuhat vaimoa. Daavidin Hall of Fame -sotureihin kuuluva Isboset kumoaa sotakirveellä 800 miestä yhdessä taistelussa. Profeetta Nehemia lyö miehiä ja repii heitä parrasta. Jeesus tekee nuoranpätkistä ruoskan, kaataa rahanvaihtajien pöydät ja tyhjentää temppelin. Ei mitään marjanpoimijoita.
      

Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon on kenties äijämäisin kirja, mitä olen koskaan lukenut, vaikka kirjassa kaadetaan vain konnia ja donnia. Kaverilla on aina pako mielessä. Petyin suuresti, kun minulle selvisi, ettei kirja olekaan täysin totta. Joku fiksumpi olisi ymmärtänyt sen jo lukiessaan. Samaan sarjaan kuuluu Legioonalainen Peters -kirjaperhe*. Peters on kovan jätkän perikuva: kaataa kaikkea mahdollista eri puolilla maailmaa. Jossain kohtaa alkaa tökkiä, kun mies ei mokaa kertaakaan 28 vuotta kestäneellä sotilasurallaan eikä myöskään ylene ylikorpraalia pidemmälle.  

  

Lee Childin Jack Reacher -sarja tuli tutuksi pitkän sairaslomani aikana. Olen lukenut kaikki suomennetut Reacherit, joita on toistakymmentä, enkä ole vieläkään kyllästynyt. On mukavaa kuvitella olevansa Reacher, joka liftaa ympäri Jenkkilää koko omaisuus (taitettava hammasharja) mukanaan. Kyseinen sarja koostuu itsenäisistä osista, jotka sisältävät riittävästi sekä kunnon herjaa että lyönneillä ja potkuilla suoritettuja kaatoja. Yhden miehen oikeuslaitos nimeltä Reacher ei metsästä eikä kaada juurikaan viinaa vaan ennemmin mustaa kahvia.

Marco Casagranden Mostarin tien liftarit on yksi mieleenpainuvimmista kirjoista koskaan. Liian harvoin kirjoitetaan pitkistä kalsareista ja vartiossa jännittämisestä! Jukka M. Heikkilän historiallisessa romaanissa Karthago spartalainen veteraani Ksanthippos johtaa sotaa roomalaisia vastaan. Kaikkea paitsi riistaa kaatuu ja taistelukentän pöly tulee suoraan olohuoneeseen. Antti Tuurin Taivaanraapijat kuvaa raksamiesten arkea 1900-luvun alun New Yorkissa. Miehiä kaatuu pilvenpiirtäjien rakennustelineiltä ja erilaiset raittiusseurat taistelevat kaatamista vastaan vaihtelevin tuloksin. Lasken Tuomas Kyrön romaanin Liitto äijäkirjallisuudeksi, koska siinä kuvataan päähenkilön kykyä pidättää hengitystä ja puhetta. Ja Mielensäpahoittaja on tietenkin äijä jos kuka.

Eräänä yönä ei tullut uni seurakunnan toimistossa, joten luin yhdellä kertaa John Eldredgen kirjan Villi ja vapaa, kun sellainen sattui pastorin kirjahyllystä löytymään. Kirjoittajan mukaan yksi miehen perustarve on saada kokea, että hänen kanssaan ei pelleillä.** Tämä näkemys on helppo allekirjoittaa. Viimeisen muttei missään nimessä vähäisin mieleeni jäänyt äijämäinen kirja on Sofi Oksasen Puhdistus. (Nyt seuraa osittainen juonipaljastus.) Teoksen lopulla vanha emäntä sanoo ja tekee jotakin sellaista, mikä saa monet äijäromaanit kalpenemaan. Kohtaus on kaikessa karuudessaan äärimmäisen oikeudenmukainen ja isänmaallinen.

*Kyseisen kirjaperheen ensimmäinen ja mielestäni paras on seuraava: Pietiläinen, Kyösti & Pietiläinen, Petri: Legioonalainen Peters: Suomalaisen palkkasoturin muistelmat.
 **Kun kirjoitin tätä tekstiä, nelivuotias poikani vaati minua pihalle miekkailemaan.