Ajattelin, että venäläisten klassikoiden lukeminen on hienostelua, kunnes sain anopilta joululahjan: Fjodor Dostojevskin romaanin Idiootti. Pitihän se lukea. Vuosien mittaan se on täytynyt lukea kolmeen kertaan (teoksen upean tunnelman takia sekä siksi, että ymmärtäisin edes jotakin). Kun vaimoni tahkosi kyseistä kirjaa, hän laati kaavion romaanin henkilöistä: listalta löytyy 26 nimeä (etu-, suku- ja kutsumanimiä sekä isän nimiä ja titteleitä). Henkilöhahmoja tunkee ovista ja ikkunoista, skandaaleja ja epätoivoista rakkautta riittää. Miten yhteen kirjaan saa mahtumaan näin monta eri ulottuvuutta? Miten joku voi olla näin tarkkanäköinen?
Idiootista innostuneena ahmin samalta herralta romaanit Karamazovin veljekset, Rikos ja rangaistus sekä pienoisromaanin Ikuinen aviomies. Karamazovin veljekset sisältää Idiootin tapaan valtavasti erilaisia ulottuvuuksia. Siinä muun muassa kerrotaan, miksi lapsia tulee maailmaan: hellyttämään meitä ja muistuttamaan meitä tärkeistä asioista – en koskaan unohda, kun luin noita luostarinvanhimman sanoja pihakeinussa. Rikos ja rangaistus puhuttelee vuosienkin päästä siinä missä Ikuinen aviomies saa hymyn kasvoille.
Leo Tolstoilta luin teokset Sota ja rauha sekä Anna Karenina. Sota ja rauha sisältää kenties kauneimman kohtauksen, johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Anna Kareninan alussa on riipaiseva kuvaus isä-lapsi-suhteesta: poika tietää, että isä ei rakasta häntä sellaisenaan, joten hän yrittää olla sellainen poika, jota isä rakastaisi. Tolstoin ja Dostojevskin ihmistuntemus ja rehellisyys ovat vertaansa vailla.
Ernest Hemingway luki eräällä metsästysretkellään* Tolstoin Kasakat-teosta, joten luin sen itsekin. Viimeisin lukemani Tolstoi on aatteellinen kirja Tunnustuksia – rehellisin ja synkin kirja ikinä. Edellisessä bloggauksessa mainostamani Philip Yancey syväluotaa niin Tolstoin kuin Dostojevskin elämää kirjassaan Sielun suuri seikkailu. Kun lukee muutaman venäläisen klassikon, sen jälkeen moni muunmaalainen teos on vaarassa tuntua kevyeltä, ohuelta ja simppeliltä. Henkilöitäkin on yleensä ihan järkevä määrä.
Tolstoin Ylösnousemus oli ensimmäinen kirja, jonka luimme kahden hengen kirjallisuuspiirissä Brysselin maisterin kanssa. Myöhemmin luimme samaan aikaan tahoillamme myös Ildefonso Falconesin historiallisen romaanin Meren katedraali, jota analysoimme myöhemmin parvekkeella Välimeren rannalla.
Sain anopilta myös Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Sekin on päässyt kolmesti luettujen kastiin. Ja ensimmäistä osaa tykkään lukea aina silloin tällöin vähintään Koskelan talkoisiin asti. Eikä siinä vielä kaikki: sain anoppikullalta myös Tuntemattoman sotilaan. Senkin olen lukenut kolmesti ja kuunnellut kaiken jälkeen kerran. Vasta kuunnellessa ymmärsin kunnolla teoksen sodanvastaisuuden. Lukiessa keskittyy helposti tapahtumiin ja dialogeihin eikä oikein malta ajatella kertojan sanomaa.
Idiootista innostuneena ahmin samalta herralta romaanit Karamazovin veljekset, Rikos ja rangaistus sekä pienoisromaanin Ikuinen aviomies. Karamazovin veljekset sisältää Idiootin tapaan valtavasti erilaisia ulottuvuuksia. Siinä muun muassa kerrotaan, miksi lapsia tulee maailmaan: hellyttämään meitä ja muistuttamaan meitä tärkeistä asioista – en koskaan unohda, kun luin noita luostarinvanhimman sanoja pihakeinussa. Rikos ja rangaistus puhuttelee vuosienkin päästä siinä missä Ikuinen aviomies saa hymyn kasvoille.
Leo Tolstoilta luin teokset Sota ja rauha sekä Anna Karenina. Sota ja rauha sisältää kenties kauneimman kohtauksen, johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Anna Kareninan alussa on riipaiseva kuvaus isä-lapsi-suhteesta: poika tietää, että isä ei rakasta häntä sellaisenaan, joten hän yrittää olla sellainen poika, jota isä rakastaisi. Tolstoin ja Dostojevskin ihmistuntemus ja rehellisyys ovat vertaansa vailla.
Ernest Hemingway luki eräällä metsästysretkellään* Tolstoin Kasakat-teosta, joten luin sen itsekin. Viimeisin lukemani Tolstoi on aatteellinen kirja Tunnustuksia – rehellisin ja synkin kirja ikinä. Edellisessä bloggauksessa mainostamani Philip Yancey syväluotaa niin Tolstoin kuin Dostojevskin elämää kirjassaan Sielun suuri seikkailu. Kun lukee muutaman venäläisen klassikon, sen jälkeen moni muunmaalainen teos on vaarassa tuntua kevyeltä, ohuelta ja simppeliltä. Henkilöitäkin on yleensä ihan järkevä määrä.
Tolstoin Ylösnousemus oli ensimmäinen kirja, jonka luimme kahden hengen kirjallisuuspiirissä Brysselin maisterin kanssa. Myöhemmin luimme samaan aikaan tahoillamme myös Ildefonso Falconesin historiallisen romaanin Meren katedraali, jota analysoimme myöhemmin parvekkeella Välimeren rannalla.
Sain anopilta myös Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Sekin on päässyt kolmesti luettujen kastiin. Ja ensimmäistä osaa tykkään lukea aina silloin tällöin vähintään Koskelan talkoisiin asti. Eikä siinä vielä kaikki: sain anoppikullalta myös Tuntemattoman sotilaan. Senkin olen lukenut kolmesti ja kuunnellut kaiken jälkeen kerran. Vasta kuunnellessa ymmärsin kunnolla teoksen sodanvastaisuuden. Lukiessa keskittyy helposti tapahtumiin ja dialogeihin eikä oikein malta ajatella kertojan sanomaa.
Seuraavassa jaksossa uppoudutaan ns. äijäkirjallisuuteen.
*Ainakin teoksen Totta aamunkoitteessa minäkertojana, jossa hän esiintyy omana itsenään. Tunnustan jättäneeni kirjan kesken noin puolivälissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti