Anopin lahja

Ajattelin, että venäläisten klassikoiden lukeminen on hienostelua, kunnes sain anopilta joululahjan: Fjodor Dostojevskin romaanin Idiootti. Pitihän se lukea. Vuosien mittaan se on täytynyt lukea kolmeen kertaan (teoksen upean tunnelman takia sekä siksi, että ymmärtäisin edes jotakin). Kun vaimoni tahkosi kyseistä kirjaa, hän laati kaavion romaanin henkilöistä: listalta löytyy 26 nimeä (etu-, suku- ja kutsumanimiä sekä isän nimiä ja titteleitä). Henkilöhahmoja tunkee ovista ja ikkunoista, skandaaleja ja epätoivoista rakkautta riittää. Miten yhteen kirjaan saa mahtumaan näin monta eri ulottuvuutta? Miten joku voi olla näin tarkkanäköinen?

Idiootista innostuneena ahmin samalta herralta romaanit Karamazovin veljekset, Rikos ja rangaistus sekä pienoisromaanin Ikuinen aviomies. Karamazovin veljekset sisältää Idiootin tapaan valtavasti erilaisia ulottuvuuksia. Siinä muun muassa kerrotaan, miksi lapsia tulee maailmaan: hellyttämään meitä ja muistuttamaan meitä tärkeistä asioista – en koskaan unohda, kun luin noita luostarinvanhimman sanoja pihakeinussa. Rikos ja rangaistus puhuttelee vuosienkin päästä siinä missä Ikuinen aviomies saa hymyn kasvoille.

Leo Tolstoilta luin teokset Sota ja rauha sekä Anna Karenina. Sota ja rauha sisältää kenties kauneimman kohtauksen, johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Anna Kareninan alussa on riipaiseva kuvaus isä-lapsi-suhteesta: poika tietää, että isä ei rakasta häntä sellaisenaan, joten hän yrittää olla sellainen poika, jota isä rakastaisi. Tolstoin ja Dostojevskin ihmistuntemus ja rehellisyys ovat vertaansa vailla.

Ernest Hemingway luki eräällä metsästysretkellään* Tolstoin Kasakat-teosta, joten luin sen itsekin. Viimeisin lukemani Tolstoi on aatteellinen kirja Tunnustuksia – rehellisin ja synkin kirja ikinä. Edellisessä bloggauksessa mainostamani Philip Yancey syväluotaa niin Tolstoin kuin Dostojevskin elämää kirjassaan Sielun suuri seikkailu. Kun lukee muutaman venäläisen klassikon, sen jälkeen moni muunmaalainen teos on vaarassa tuntua kevyeltä, ohuelta ja simppeliltä. Henkilöitäkin on yleensä ihan järkevä määrä.

Tolstoin Ylösnousemus oli ensimmäinen kirja, jonka luimme kahden hengen kirjallisuuspiirissä Brysselin maisterin kanssa. Myöhemmin luimme samaan aikaan tahoillamme myös Ildefonso Falconesin historiallisen romaanin Meren katedraali, jota analysoimme myöhemmin parvekkeella Välimeren rannalla.

Sain anopilta myös Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Sekin on päässyt kolmesti luettujen kastiin. Ja ensimmäistä osaa tykkään lukea aina silloin tällöin vähintään Koskelan talkoisiin asti. Eikä siinä vielä kaikki: sain anoppikullalta myös Tuntemattoman sotilaan. Senkin olen lukenut kolmesti ja kuunnellut kaiken jälkeen kerran. Vasta kuunnellessa ymmärsin kunnolla teoksen sodanvastaisuuden. Lukiessa keskittyy helposti tapahtumiin ja dialogeihin eikä oikein malta ajatella kertojan sanomaa.

Seuraavassa jaksossa uppoudutaan ns. äijäkirjallisuuteen.

*Ainakin teoksen Totta aamunkoitteessa minäkertojana, jossa hän esiintyy omana itsenään. Tunnustan jättäneeni kirjan kesken noin puolivälissä.

Kuoliaaksinaurattaja

Graduaikoina tuli tietenkin silmäiltyä opetusalan uljainta kirjallisuutta, mutta ei siitä sen enempää. Mutta Jyväskylässä graduparini kirjahyllyn äärellä tein kaksi merkittävää löytöä: ensin tartuin Tommy Hellstenin filosofiseen romaaniin Miesmatka – erään miehen purjehdus omaan elämään. Voin suositella kaikille, varsinkin miehille. Löydöstä innostuneena luin myöhemmin myös Hellstenin elämäntaito-opuksen Saat sen mistä luovut – elämän paradoksit. Siinä on niin paljon viisautta, että ainakin meikän kannattaisi lukea se pieninä palasina ja pureskella hyvin. Edellisten lisäksi voin suositella Hellsteniltä Ihmisenpyörää sekä Tietäjä-sarjaa.

Toinen löytö samalta gradureissulta oli Ernest Hemingwayn novelli Vanhus ja meri. Miten ihmeessä joku osaa kirjoittaa noin? Kertakaikkiaan vangitsevaa! Koin meren ja kaipuun ja kaiken! Tavasin pian myös samasta niteestä löytyvän Hemingwayn novellin, joka ei ollut mielestäni yhtä häkellyttävä, mutta jotenkin mullistava kumminkin: härkätaistelua käsittelevä Vaarallinen kesä, joka sisälsi vertaansa vailla olevaa machoilua: välillä härkä voittaa tuikkaamalla sarven pakaralihaksen läpi. Härkätaistelija kuntoutuu ja palaa areenalle. Äijäkirjallisuutta, jossa ei ole mitään järkeä, mutta jota mies voi tietyssä mielentilassa ymmärtää täydellisesti. Ei suositella henkilöille, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia.

Äsken mainittu gradutaistelijaparini vinkkasi minulle myös Philip Yanceysta: Luin ensin Sielun suuren seikkailun (engl. Soul Survivor: How My Faith Survived the Church) ja jatkoin saman lehtimiehen kirjalla Mikä armossa on niin ihmeellistä? Olen lukenut molemmat kolmeen kertaan, kerrassaan upeaa tarinankerrontaa ja armollista sanomaa. Monet hengelliset opetuskirjat on kirjoitettu niin kuivasti, etten osaa sanoin kuvailla, mutta Yancey on ilahduttava poikkeus.

    

Eräältä gradureissulta palatessa luin maitojunassa välillä Jyväskylä – Joensuu Michael Schreiberin mainion juoksuoppaan The Art of Running: From around the Block to the Perfect Marathon ja söin samalla valtavan pussin lakuja.

Nautin eräässä Saariselän autiotuvassa paitsi makkarasta myös Mika Waltarin Ihmiskunnan vihollisista. Jatkoin kyseisen kertomuksen lukemista parvekkeella Los Bolichesissa. Hörpimme vaimon kanssa teetä ja luimme omia kirjojamme. Innostuin sittemmin ahmimaan suurin piirtein kaikki Waltarin historialliset romaanit. Johannes Angelos* on pitänyt lukea jopa kolmesti, samoin Valtakunnan salaisuus**. Molemmissa esiintyvä hengellinen pohdinta on koskettanut. Edellä mainittujen lisäksi uskallan suositella Waltarin Mikael Hakimia, sekin sisältää vaikuttavaa pohdintaa. Mikael Hakimia edeltävä Mikael Karvajalka ei ole huono sekään, mutta kevyempi ja sarjakuvamainen.

   

Mukuloita alkoi syntymään. Aluksi heille luettiin syötäviä kirjoja. Hieman myöhemmin tuli kehiin eräs suosittu kirja nimeltä Antti sirkuksessa: siinä oli paljon liikuteltavia osia. Kirjan kohtalo oli kuitenkin kova:

–Jaska-papukaija räpyttelee siipiään.
Myöhemmin:

–Hmm, Jaska-papukaija räpyttelee siipeään.
Lopulta:

–Ääh, Jaska-papukaijalla oli ennen tapana räpytellä siipiään.

Huomasin jossain vaiheessa, että lastenkirjoilla oli outo taipumus pudota naaman päälle kesken lukemisen. Ja jos kyseessä oli vähän tekstiä sisältävä lastenkirja, saatoin yrittää silmäillä koko aukeaman nopeasti, että pystyisin sulkemaan silmät hetkeksi ja polottamaan tekstin ulkomuistista. Vaimo pystyi jopa näkemään unta sivun kääntämisen yhteydessä. Se oli sitä sekavaa aikaa – ja on välillä vieläkin.

Jouduin vuosia sitten jostakin syystä majoittumaan muutamaksi yöksi yksin vierashuoneeseemme. Luin yöllä Veikko Huovisen Koottuja teoksia. Siinä vaiheessa, kun saavuttiin Kuoliaaksinaurattajan mökille***, ulvoin naurusta vedet silmissä. Huovinen on mestari, johon tutustuminen on kansalaisvelvollisuus. Esimerkiksi syksyn lähestyessä jokaisen pitäisi lukea Huovisen Hamsterit. Saman eristysjakson aikana aloitin nauttimaan Conn Igguldenin Keisari-sarjaa. Jos tykkää lukea sotaan ratsastavista joukoista ja kaksintaisteluista, sarja kannattaa lukea. Samasta kynästä on tullut myös kaanien dynastiasta kertova viisiosainen Valloittaja-sarja, jonka osaksi kuuntelin työmatkoilla, osaksi luin. Lisäksi Iggulden on tehnyt Ruusujen sotaa käsittelevän trilogian, josta olen lukenut jo 67%. Lähitaisteluja on kaikissa näissä kuvattu riittämiin.

P.s. Seuraavassa jaksossa anoppi ostaa minulle romaanin Idiootti ja uusi aikakausi sarastaa.


*Mika Waltarin Johannes Angelosta edeltää Nuori Johannes, jota uskallan suositella myös, varsinkin, jos kirkkohistroria kiinnostaa.
**Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset on jatkoa Valtakunnan salaisuudelle.
***Teoksessa Havukka-Ahon ajattelija.

Nuoruuden synnit

Keskusradioon karjuttiin:
–Alokas Karjalainen, puhelu!

Juoksin Rajajääkärikomppanian kakkoskerrokseen, nostin luurin, ja ölähdin:

–Yhdistä!

Äiti kertoi, että olin päässyt OKL:lään.

–Hyvä, että ees joku piäsee johonki, totesi alikessu, kun kerroin saaneeni opiskelupaikan.

Aloin lukea kasvatustieteellisiä opuksia jo inttiaikana, saatoin pienelläkin tauolla nykäistä repusta kuivan/puolikuivan kirjan, älkää kysykö miksi – ne olivat niitä nuoruuden ajan syntejä (etuotsalohko ei varmaankaan ollut vielä kehittynyt)!

Kotiuduin seuraavana kesänä ja lensin Cebun saarelle Filippiineille. Sain kämppikseltä NIV Student Biblen, josta tuli rakkain kirjani. Luin trooppisten sirkkojen sirittäessä Roberts Liardonin kirjan God's Generals: Why They Succeeded And Why Some Failed. Kaikenlaisia hengellisiä johtajia sitä onkin maailmassa: oli todella hienoja miehiä ja sitten oli niitä, joilla homma karkasi lapasesta. Syyskuussa alkoi OKL, tuntui hienolta opiskella yliopistossa. Olin niin tohkeissani, että opiskelin joka päivä, jouluaattonakin. Eräs mieleenpainuvimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut, oli Isaac Newtonista kertova kokoomateos*. Newton toteaa vanhoilla päivillään, että hän on kuin pieni poika meren rannalla, joka leikkii kivillä tai kotiloilla samalla kun totuuden meri levittäytyy tutkimattomana edessä.

Sain parhaiten luettua yliopiston kirjaston viileässä lukusalissa, koska se oli paitsi hiljainen myös muuten sopivan ankea paikka. Usein otin siellä noin kymmenen minuutin nokkaunet pöytää vasten, kunnes 3210 herätti jatkamaan studeeraamista.  Eräänä syyspäivänä takkusin virkamiesruotsin kanssa samaisessa lukusalissa, kun muuan blondi soitti ja kysyi kaakaolle. Lukemiseen tuli totaalinen tauko pariksi päiväksi.

Eräs mainitsemisen arvoinen kurssi oli Kasvatuksen historia. Luin spartalaista kasvatusta käsittelevän laajahkon osion seisaaltaan, teki vielä mieli avata parvekkeen ovi ja antaa lumen tuiskuta sisään, mutta joku raja spartalaisuudellakin.

P.s. Seuraavalla kerralla luetaan maratoonioppaita ja lastenkirjoja.

*Lehti, Markkanen & Rydman (toim.): Isaac Newton: Jättiläisen hartioilla. Tieteen päivät 1987. Urasan julkaisuja 34. Helsinki: Ursa, 1988.