Kuoliaaksinaurattaja

Graduaikoina tuli tietenkin silmäiltyä opetusalan uljainta kirjallisuutta, mutta ei siitä sen enempää. Mutta Jyväskylässä graduparini kirjahyllyn äärellä tein kaksi merkittävää löytöä: ensin tartuin Tommy Hellstenin filosofiseen romaaniin Miesmatka – erään miehen purjehdus omaan elämään. Voin suositella kaikille, varsinkin miehille. Löydöstä innostuneena luin myöhemmin myös Hellstenin elämäntaito-opuksen Saat sen mistä luovut – elämän paradoksit. Siinä on niin paljon viisautta, että ainakin meikän kannattaisi lukea se pieninä palasina ja pureskella hyvin. Edellisten lisäksi voin suositella Hellsteniltä Ihmisenpyörää sekä Tietäjä-sarjaa.

Toinen löytö samalta gradureissulta oli Ernest Hemingwayn novelli Vanhus ja meri. Miten ihmeessä joku osaa kirjoittaa noin? Kertakaikkiaan vangitsevaa! Koin meren ja kaipuun ja kaiken! Tavasin pian myös samasta niteestä löytyvän Hemingwayn novellin, joka ei ollut mielestäni yhtä häkellyttävä, mutta jotenkin mullistava kumminkin: härkätaistelua käsittelevä Vaarallinen kesä, joka sisälsi vertaansa vailla olevaa machoilua: välillä härkä voittaa tuikkaamalla sarven pakaralihaksen läpi. Härkätaistelija kuntoutuu ja palaa areenalle. Äijäkirjallisuutta, jossa ei ole mitään järkeä, mutta jota mies voi tietyssä mielentilassa ymmärtää täydellisesti. Ei suositella henkilöille, joille eläinten oikeudet ovat sydämen asia.

Äsken mainittu gradutaistelijaparini vinkkasi minulle myös Philip Yanceysta: Luin ensin Sielun suuren seikkailun (engl. Soul Survivor: How My Faith Survived the Church) ja jatkoin saman lehtimiehen kirjalla Mikä armossa on niin ihmeellistä? Olen lukenut molemmat kolmeen kertaan, kerrassaan upeaa tarinankerrontaa ja armollista sanomaa. Monet hengelliset opetuskirjat on kirjoitettu niin kuivasti, etten osaa sanoin kuvailla, mutta Yancey on ilahduttava poikkeus.

    

Eräältä gradureissulta palatessa luin maitojunassa välillä Jyväskylä – Joensuu Michael Schreiberin mainion juoksuoppaan The Art of Running: From around the Block to the Perfect Marathon ja söin samalla valtavan pussin lakuja.

Nautin eräässä Saariselän autiotuvassa paitsi makkarasta myös Mika Waltarin Ihmiskunnan vihollisista. Jatkoin kyseisen kertomuksen lukemista parvekkeella Los Bolichesissa. Hörpimme vaimon kanssa teetä ja luimme omia kirjojamme. Innostuin sittemmin ahmimaan suurin piirtein kaikki Waltarin historialliset romaanit. Johannes Angelos* on pitänyt lukea jopa kolmesti, samoin Valtakunnan salaisuus**. Molemmissa esiintyvä hengellinen pohdinta on koskettanut. Edellä mainittujen lisäksi uskallan suositella Waltarin Mikael Hakimia, sekin sisältää vaikuttavaa pohdintaa. Mikael Hakimia edeltävä Mikael Karvajalka ei ole huono sekään, mutta kevyempi ja sarjakuvamainen.

   

Mukuloita alkoi syntymään. Aluksi heille luettiin syötäviä kirjoja. Hieman myöhemmin tuli kehiin eräs suosittu kirja nimeltä Antti sirkuksessa: siinä oli paljon liikuteltavia osia. Kirjan kohtalo oli kuitenkin kova:

–Jaska-papukaija räpyttelee siipiään.
Myöhemmin:

–Hmm, Jaska-papukaija räpyttelee siipeään.
Lopulta:

–Ääh, Jaska-papukaijalla oli ennen tapana räpytellä siipiään.

Huomasin jossain vaiheessa, että lastenkirjoilla oli outo taipumus pudota naaman päälle kesken lukemisen. Ja jos kyseessä oli vähän tekstiä sisältävä lastenkirja, saatoin yrittää silmäillä koko aukeaman nopeasti, että pystyisin sulkemaan silmät hetkeksi ja polottamaan tekstin ulkomuistista. Vaimo pystyi jopa näkemään unta sivun kääntämisen yhteydessä. Se oli sitä sekavaa aikaa – ja on välillä vieläkin.

Jouduin vuosia sitten jostakin syystä majoittumaan muutamaksi yöksi yksin vierashuoneeseemme. Luin yöllä Veikko Huovisen Koottuja teoksia. Siinä vaiheessa, kun saavuttiin Kuoliaaksinaurattajan mökille***, ulvoin naurusta vedet silmissä. Huovinen on mestari, johon tutustuminen on kansalaisvelvollisuus. Esimerkiksi syksyn lähestyessä jokaisen pitäisi lukea Huovisen Hamsterit. Saman eristysjakson aikana aloitin nauttimaan Conn Igguldenin Keisari-sarjaa. Jos tykkää lukea sotaan ratsastavista joukoista ja kaksintaisteluista, sarja kannattaa lukea. Samasta kynästä on tullut myös kaanien dynastiasta kertova viisiosainen Valloittaja-sarja, jonka osaksi kuuntelin työmatkoilla, osaksi luin. Lisäksi Iggulden on tehnyt Ruusujen sotaa käsittelevän trilogian, josta olen lukenut jo 67%. Lähitaisteluja on kaikissa näissä kuvattu riittämiin.

P.s. Seuraavassa jaksossa anoppi ostaa minulle romaanin Idiootti ja uusi aikakausi sarastaa.


*Mika Waltarin Johannes Angelosta edeltää Nuori Johannes, jota uskallan suositella myös, varsinkin, jos kirkkohistroria kiinnostaa.
**Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset on jatkoa Valtakunnan salaisuudelle.
***Teoksessa Havukka-Ahon ajattelija.