Kulkuani elämän kivikossa kevensi Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie. Päähenkilö Matti Virtanen haaveilee omakotitalosta, koska se on hänen mielestään ainut keino saada vaimo ja tytär takaisin. Matti laittaa kaiken likoon, ja konstien kirjo on kuin Aku Ankasta, paitsi hieman tuhmempi. Tarinaa kuljetellaan minäkerrontana milloin kenenkin vinkkelistä: pakkomielteisen päähenkilön, ylikypsien naapureiden, puoliraa'an kiinteistövälittäjän, sotaveteraanin, ex-vaimon ja poliisin. Kirjan loppupuolella kertojan näkökulmaa ei kerrota otsikossa, vaan lukija saa päätellä sen. Vähän väliä Matin päässä pyörivä rintamamies-kotirintamamies-vertailu on kerrassaan kutkuttava, Hotakainen on porautunut ylikiltin perheenisän nupin sisään. Kipeät asiat ja huumori kietoutuvat toisiinsa kaiken aikaa, olipa kyse perheväkivallasta tai oman lapsen ikävöinnistä.
Paikoitellen Hotakainen yltää huumorissa tappiin asti eli veikkohuovismaiselle tasolle: hekottelin jo pelkälle kuntokartoituksia tekevän firman nimelle monta päivää. Hotakainen katselee päähenkilöään kuin lempeä psykiatri, ymmärtäen tämän kipeyttä (joka menee aina vain överimmäksi). Turhaan ei tämä teos ole voittanut Finlandiaa ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa.
Paikoitellen Hotakainen yltää huumorissa tappiin asti eli veikkohuovismaiselle tasolle: hekottelin jo pelkälle kuntokartoituksia tekevän firman nimelle monta päivää. Hotakainen katselee päähenkilöään kuin lempeä psykiatri, ymmärtäen tämän kipeyttä (joka menee aina vain överimmäksi). Turhaan ei tämä teos ole voittanut Finlandiaa ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoa.
Ki(r)peä, pirskahteleva, ryöpsähtelevä, puhutteleva. Tragikoominen kuvaus siitä, kuinka hyvää tarkoittava ajatus karkaa lapasesta. 4/5.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti